maanantai 27. heinäkuuta 2009

Täysi pastissi

Yhdysvaltalaisen kulttuuriteoreetikon Fredric Jamesonin mukaan pastissi on ominaista myöhäiskapitalistiselle kulttuurille, jota hallitsee pinnallinen kierrätys ja menneiden tyylien toistaminen. Siinä missä parodia on Jamesonin tulkinnassa modernin periodiin kuuluvaa kriittistä jäljittelyä, pastissi on tyhjää parodiaa, negatiivista postmodernismia, tyhjää viittailua myöhäiskapitalismin kontekstissa. Esimerkkeinä tällaisesta on käytetty erityisesti populaarikulttuuria ja popmusiikkia. Primal Scream voisi olla yksi esimerkki, mutta yhtyeen synteesi on niin mielenkiintoinen, etten mielelläni nimittäisi sitä tyhjäksi. Olkoon se sitten täysi.

En päässyt paikalle, kun Primal Scream kävi Suomessa toistamiseen uusimman levyn tiimoilta. Yhtyeen keikka siirrettiin kulttuuritalolta Tavastialle, mikä kielii kiinnostuksen hiipumisesta, ellei tiedonvälityksessä ilmoitettu ”tekninen syy” ollut ihan oikea asia. Selitykseksi ei käy vain vuoden takainen vierailu Ruisrokissa, sillä moni muu artisti myy klubit ja hallit täyteen riippumatta vierailun taajuudesta. Suosion hiipumisesta todistaa myös Ruisrokin keikka, jossa sai suoraan kävellä eturiviin ja sen takana ei ollut kuin muutama tanssija ja tuijottelija. Keikka-arviotkin olivat Hufvudstadsbladetia lukuunottamatta omituisen kielteisiä, tympeitä tai pettyneitä. Läheiset pitivät keikasta, mutta moni puolituttu ei.

Luulen, että kyse ei ole vain Suomesta. Leedsissä yhtye myi viime vuoden klubikeikkansa juuri ja juuri loppuun siinä missä moni muu teki saman kuukausia ennen keikkaa. Viimeisimmän albumin saa ostaa alle vuoden ilmestymisensä jälkeen todelliseen polkuhintaan (1.74£) ja sitä edellisenkin kelpo alennuksella (3£).

Tällä kerralla arviot olivat myönteisiä, mutta se ei yksikseen riitä kääntämään uran suuntaa.

Primal Scream on kuitenkin toistaiseksi – ja kaikkine puutteineenkin – yksi tärkeimpiä 1990-luvun ja 2000-luvun yhtyeitä. Tällaiseen käsitykseen päädyin kuuntelemalla yhtyeen tuotannon läpi samalla kun luin Brendan Yatesin sinänsä pinnallisen teoksen Out of the Void: The Primal Scream Story.

Yhtyeen keulakuva Bobby Gillespien ensimmäinen iso sulka oli rumpalointi the Jesus & Mary Chainin ensimmäisellä levyllä. Tuon jälkeen Bobby sanoi sayonara, koska hän olisi ollut Reidin veljesten alainen. Hän halusi olla itse johtotähti. Riski oli melkoinen. Jeesuksen kelkassa hän oli jo arvostettu, mutta itsekseen hän ei ollut (vielä tuolloin) mitään.

Primal Screamin ensimmäinen tekele on kappale Velocity Girl, joka löytyy aikansa brittipoppareita koonneelta C86-kokoelmakasetilta ja jonka Manic Street Preachers myöhemmin levytti (löytyy Lipstick Tracesilta). Yhtyeen ensimmäinen levy Sonic Flower Groove on nykyäänkin kuunneltuna vaisu ja laimea, joskaan ei huono. Toisessa, nimettömässä albumissa on enemmän särmää, ideaa ja potentiaalia, mutta se ei ole napakymppi.

Vasta vuonna 1991 ilmestynyt Screamadelica räjäytti pankin. Vaikka se on koostettu aika erillisistä raidoista eikä siten ole välttämättä kovin kompakti albumi, se ratsasti huumeiden ja hedonistisen tanssikulttuurin aalloilla.

Levy oli kaupallinen menestys ja myös kriitikot ylistivät. Tosin jotkut moittivat, että yhtyeestä oli tullut DJ Andrew Weatherallin marionetti, mutta Yatesin kirja osoittaa asian olleen toisin. Olennaista oli kohtaaminen ja yhteistyö, sillä Andy oli rivijukka ennen sitä ja Primal Scream taas suodatti klubikulttuuria rokkitaustaansa. Itse asiassa yhtye sävelsi ja soitti itse osan ”sämpleistä”, koska he katsoivat tarvitsevansa juuri tietynlaisia (joita ei ollut olemassa). Yhtye kävi myös Suomessa 1992, esiintyi aamuyön kirkkaudesssa ja kaltaiselleni indierokkiteinille keikan kiinnostavin yksityiskohta taisi olla vieressä seissyt Yrjänä.

Menestyksen jälkeen syntyi rollarihenkinen Give Out but Don’t Give Up, joka myi kustannuksiinsa nähden liian vähän – noin miljoona kappaletta. Kriitikot olivat pettyneitä, paitsi Voxissa, jossa annettiin täydet pisteet. Jos Screamadelicassa oli minulle aikanaan liian vähän rokkia, seuraajassa oli liian vähän indietä ja punkkia. Levy kuitenkin osoittaa yhtyeen ammentavan laajalta skaalalta. Toki se läheni rollaripastissia, mutta eipä edes rollarit ole tehneet tuollaista musiikkia yhtä hyvin sitten 1970-luvun.

Kun radiomafia alkoi soittaa Primal Screamin Kowalski-singleä, ajattelin, että onpa mahtavaa kuulla näin kunnianhimoista uutta musiikkia. Vanishing Point ilmestyi 1997 ja kriitikot innostuivat. Tosin Yatesin mukaan live-esitykset olivat pettymyksiä, kun yhtye sekoili soittonsa ja looppien sovittamisessa. Heti perään julkaistiin remix nimellä Echo Dub, joka ei edes dubeimmillaan yllä alan mestareiden tasolle – eihän the Clashin reggaegaan ollut kovin laadukasta reggaeta – mutta kertoo bändin kiinnostuksen laajuudesta. Yllättävän moni kriitikko diggaili, mutta aina iloinen NME tiivisti: pointless.

Seuraavaksi julkaistu Xtrmntr (2000) on mielestäni yhtyeen kompaktein kokonaisuus: 2000-luvulle päivitetty Raw Power. Muistan jopa pyytäneeni yhdeltä tiskijukalta Swastika Eyesia, ja tuollainen toivomusten esittäminen on minulle harvinaista. Vieraillessani Tampereella YO-talon dj-kopissa pistin sen soimaan: 7 minuuttinen biisi on poikkeuksellisen pitkä indiediskoihin.

Tarkemmin ruotien voi sanoa, että neljäsosa albumista on vähemmän originaalia materiaalia. Se sisältää mainitun hitin kahtena versiona ja uuden miksauksen edellisellä olleesta If They Move, Kill ’Em (nimi tulee elokuvasta Hurja joukko). Myynniltään ja vastaanotoltaan Xtrmntr oli menestys.

Evil Heat (2002) oli yllättävä sikäli, että se jatkoi edellisen levyn linjalla. Tätä yhtye ei ollut aikaisemmin tehnyt. Nyt mukana oli tyylillisesti enemmän Kraftwerkia ja vieraita Robert Plantista Kate Mossiin, mutta myyntilukujen ja kriitikkojen vastaanoton perusteella siinä oli kaikkea hieman edeltäjäänsä vähemmän.

Riot City Blues (2006) pyyhki lattiaa (tuolloin ehkä vielä trendikkäällä) skandinaavisella toimintarokilla, vaikka sen nimittäminen eri tyylejä kopioivaksi pastissiksi lienee oikeutettua. Beautiful Future (2008) sai ristiriitaisen vastaanoton. Myynnillisesti se taisi flopata, mutta sekin on laadukas, letkeä levy.

Yhtyeen ura on mennyt ennekin ylä- ja alamäkeä niin kaupallisesti kuin popista kirjoittavien kriitikoiden mielestä. Kenties yhtye tulee vielä takaisin. Eipä sillä niin suuresti ole merkitystä, jos vain tekevät yhtä hyviä levyjä. Yhtyeen tavaramerkkeinä ovat olleet musiikkimaun laaja-alaisuus ja kokeileminen. Mitähän siitä tulisi, jos Bobby ja kumppanit innostuisivat Robert Plantin ja Damon Albarnin tavoin muustakin kuin länsimaisesta populaarimusiikista? Ehkä vanha sanonta suutarista voisi olla paikallaan. Olkoon yhtye länsimaisen populaarimusiikin täysi pastissi.

2 kommenttia:

Janne kirjoitti...

"Tekninen syy" vaikuttaa keikkapaikan vaihtamisen selityksenä yhä epätoivoisemmalta, kun tietää että lippuja oli Rumban ostajille kaupattu 2 yhden hinnalla.

Mukava juttu, Teemu.

Teemu Taira kirjoitti...

Niin, en tiedä miksi lehdet suostuvat painamaan tuon syyn. Minusta riittäisi ilmoitus, että keikka on siirretty. Syitä voi kysellä keneltä haluaa, jos ei osaa päätellä. Mikäli (teko)syy on mainitsemisen arvoinen, voisi samalla kertoa, mikä siinä Primal Screamin kalustossa on sellaista, että oli välttämätöntä siirtää keikka tavastialle. Keikalla olleiden kannalta siirto oli varmaankin onnistunut.