Muulin matkassa

Punta on hyvä hinta. Nimittäin musiikkikirjoista. Ostin yhdeksän. Jokaista en taida lukea. Selailen kyllä. Yhden jo luin. Oli ihan kiva. Melkein neljäsataasivua. Tom Waitsin haastatteluja.

Mac Montandonin toimittama ”Innocent When You Dream – Tom Waits: The Collected Interviews” sisältää nelisenkymmentä Waitsin haastattelua. Suurin osa on Bone Machinen ja Mule Variationsin ajoilta, mutta kirjasta saa käsityksen koko urasta.

Haastatteluja ei ole pilkottu tai toimitettu uudelleen. Näin on sekä puuduttavaa että omituisen mielenkiintoista seurata vastauksia samoihin kysymyksiin, kuten miten työskentelette Kathleenin (Tomin vaimo) kanssa. On myös mielenkiintoista huomata Waitsin toistelevan samoja one-linereita ja läppiä vuodesta toiseen.

Miten työskentelette? Minä tiskaan, sinä kuivaat junou. Tai mihin tahansa kysymykseen: Mä olen just sellainen tyyppi, että kun pallo lyödään meidän pihamaalle, sitä ei saa koskaan takaisin.

Niin Waitsin puheessa kuin toimittajien kehystyksissä rakentuu selkeä konsensus: Ura alkoi pianoballadeilla, jolloin brändi tai viski ja suussa käryävä Viceroy olivat imagollisesti välttämättömiä. Sitten mentiin naimisiin Kathleen Brennanin kanssa vuonna 1980, seurauksena seesteistä perhe-elämää ja vaimon suosittelema kokeellisempi ote musiikkiin. Brennan, joka nimitti aviomiestään muuliksi (itsepäinen, työteliäs), välttelee julkisuutta, mutta on osallistunut jatkuvasti musiikin tekemiseen. Suhteen alkuvaiheen tuloksena oli mestarillinen trilogia Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Frank’s Wild Years. Sillä musiikillisella linjalla on jatkettu, vaikka muu elämä on muuttunut: muutto maalle, kolme lasta, röökit tumpattu, vuoden 1993 jälkeen ei drinkkiä ja Bone Machinen jälkeen kuusi vuotta taukoa levytyksistä.

Waits on itsensä tarkkaan rakentanut Amerikka-mytologian satuhahmo. Kuitenkin kokonaisvaikutelmaksi jää, että Waits on oikeastaan tylsähkö tyyppi, hahmo, jolla on vain muoto ja jonka levyt kertovat kaiken mitä tarvitsee tietää. Hänellä ei ole erityisen kiinnostavia näkemyksiä tai sisällöllistä sanottavaa juuri mistään asiasta, vaikka osaakin upeasti kiteyttää musiikissaan tunnelmia ja tilannekuvauksia. Toisaalta tämäkin saattaa olla harkittua. Waits ymmärtää arvoituksellisuuden arvon. Tämän sanottua olisi tosin kiinnostavaa lukea Barney Hoskynsin tuore ”Lowside of the Road”, jossa ilmeisesti kyseenalaistetaan Waits-mytologisointia, joten ehkä siinä voisi olla muutakin yllättävää. Onko kukaan lukenut?

Yksittäisissä jutuissa, tilannetajussaan ja one-linereissa Waits on todella hyvä. Samoin tekstittäjänä. Puhumattakaan sävellyksistä ja niiden esittämisestä.

Haastattelujen hienouksista pari esimerkkiä: Q: On what occasions do you lie? A: Who needs an occasion?, Q: How would you like to die? A: I don’t think I would like that very much at all.

Ja teksteistä: ”She’s a diamond that wants to stay coal (Black Market Baby), ”I don’t have a drinking problem, ‘cept when I can’t get a drink (Bad Liver and a Broken Heart), ”Come down off the cross, we can use the wood” (Gospel-henkisessä kappaleessa Come on up to the House)

Usein musiikkikirjojen parasta antia on kipinä kuunnella artistin tuotantoa. Viime päivinä on tullut kerrattua Tom Waitsin levyjä ahkerasti. Bone Machine oli ilmestyessään (1992) lukion samanmielisten soittolistalla ja Yrjänäkin totesi, että järki lähtee. Mutta edelleen likipitäen koko tuotanto kuulostaa vankalta.

Musiikkibisneksen ja yleisen ilmapiirin muutoksista voisi kertoa se, että Waitsin jyrkän kielteinen suhde musiikkinsa mainoskäyttöön tuntuu jotenkin vanhalta. No toisaalta, vielä vuonna 1970 Isle of Wightin viisipäiväisen festivaalin kolmen punnan pääsymaksua pidettiin kapitalistisena ahneutena ja vastakulttuurin hengen vesittämisenä.