Abbaistuminen

Ensiksi tuli Mamma Mia! teatterinäytöksenä, sitten vielä elokuvana. Katsellessani tuota feelgood tuotantoa jälkimmäisessä formaatissa mietin, ettei se ole erityisen good eikä edes tunnu. Ilmeisesti se on tarkoitettukin yhteislaulutuokioihin niille, joille Abba on totuus 1970-luvusta. Toki Abballa on vetäviä pophittejä, ja varsinkin niistä tehdyt indie/punkversiot ovat uponneet (Leather Nun: Gimme, Gimme, Gimme ja Röövel Ööbik: Mamma Mia), mutta leffa on suhteellisen tarpeeton tekele. Onneksi se ei sijoitu 1970-luvulle.

Englantilainen Dave Haslam tuo esiin erilaisen 1970-luvun teoksessa Young Hearts Run Free – erilaisen Englannin niin musiikillisesti kuin kulttuurisesti. 1970-luku ei ollut vain Abbaa ja Bee Geesiä, vaikka seventies-partyissa siltä tuntuisikin. Kirja on ilmestynyt myös nimellä Not Abba.

Mitä vikaa 70-luvun muistamisen abbaistumisessa on? Ainakin se, että unohdamme muun ja tuuditumme ilmeisen televisioituun kuvaan vuosikymmenestä.

Millaisessa maailmassa 1970-luvulla elettiin? Suomessa oli Kekkonen ja Sleepy Sleepers. Muualla oli Abba ja Bee Gees, mutta oli muutakin.

-Oli terroria: Englannissa The Angry Brigade ja muualla Baader Meinhof, PLO ja Münchenin olympialaiset, IRA ja verinen sunnuntai, Italiassa punainen prikaati.
-Oli huumeita: PCP alkoi tulla LSD:n tilalle.
-Oli rasismia: Englannissa 1960-luvun konservatiivipuolueen avoimen rasismin korvasi ”rasistipuolue” National Front Party.
-Oli sotia: Vietnamin jälkihöyryt, kylmä sota ja spacerace.
-Oli yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia: Englannissa tehtaita suljettiin, kaivostyöläiset lakkoilivat (ja kaikki muutkin vuonna 1972) ja kaivokset vetivät viimeisiä henkäyksiään. Ja maailmanlaajuinen öljykriisi.
-Oli seksuaalinen ja sukupuoliroolien murros (vaikka se alkoi 1960-luvulla): Englannissa homoseksuaalisuuden sairausluokittelu loppui 1967, mutta Gay Liberation Frontin tavoitteena 1970-luvulla oli saada lääkärit luopumaan homoseksualismista parantamisesta. Ydinperheihannetta problematisoitiin ja perheväkivallan yleisyys alettiin tunnistaa. Provokatiivisemmat feministit kirjoittivat vittuvoimasta, patriarkaatin sorrosta ja miehisestä sovinismista.

Myös sopivat elokuvat valitsemalla 70-luku näyttää vähemmän abbamaiselta: Kellopeli appelsiini, Taksikuski, Straw Dogs, Syväkurkku, Emmanuelle (ja kirjoista Rick Moodyn Jäämyrsky).

Haslam keskittyy englantilaiseen musiikkikulttuuriin. Hän poimii Kinksin, jonka Lola käveli kuin nainen, puhui kuin mies ja halasi yllättävän kovaa. Bowie, Marc Bolanin T-Rex ja Roxy Music rakensivat imagoaan androgyynisyyden varaan (+ Bowie käytti suunnilleen kaikkea, mitä vastaan tuli, myös avaruuden asevarustelua).

Black Sabbath ja Led Zeppelin heijastelivat äänimaisemassaan teollisuuden synkkiä näkymiä midlandsissa. Liverpoolissa ja muutamissa muissa kaupungeissa kukoistanut soul sai nimekseen Northern Soul, josta muodostui vankka alakulttuuri tanssinälkäisille nuorille. Kun diskomusiikki alkoi syrjäyttää amerikkalaisen soulin, mustat käänsivät katseensa Karibiaan ja reggaeen. Harder They Come -elokuva ja Bob Marleyn Catch a Fire olivat (syystäkin) suunnannäyttäjiä. Mainittakoon, että Leeds oli tuolloin ja on edelleenkin yksi afrokaribialaisen musiikkikulttuurin keskuksista.

Toki diskokin jyräsi, jopa siinä määrin, että rasistipuolueen huolenilmaisun mukaan liiallinen diskoilu johtaa katujen täyttymiseen mustia palvovista soul-pojista. Oli myös punk, mutta se on niin tuttu tarina, ettei siitä jaksa kirjoittaa. Paitsi sen, että oli lama, ja työttömyys kasvoi reippaasti, eikä tällä kerralla tullutkaan sapattia ja tseppeliiniä.

Haslam on parhaimmillaan käsitellessään Englantia ja pinnallisimmillaan kirjoittaessaan Yhdysvalloista. Kulttuuriteorian harrastajille se tarjoaa tutustumisreitin kulttuurintutkija Paul Gilroyn taustaan, sillä hän on yksi Haslamin haastateltavista. Teoksessa on vähän samaa henkeä kuin Blondiessa vaikuttaneen Gary Lachmanin katsauksessa 1960-luvun pimeään puoleen (Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli). Vaikka Haslamin käsittely on epätasaista, laajentaa se käsitystä 70-luvun Englannista ja sen musiikkikulttuurista. Ehkä niidenkin, joiden tietämys ei rajoitu Abbaan ja seitkytlukubileisiin.

Tiesitkö muuten, että Eric Clapton antoi 1970-luvulla avoimen rasistisia lausuntoja, joissa hän esitti National Frontin johtajan olevan maan ainoa totuudenpuhuja? Olisiko siinä hyvä teema seuraaviin 1970-luvun bileisiin?