Kun työskentelee tutkimusprojektissa, jossa the Times ja the Sun muodostavat ison osan primaariaineistosta, ihmiset esittävät toistuvasti saman kysymyksen: Miksi nämä on valittu, sillä molemmat ovat Rupert Murdochin omistuksessa?Tarkemmin sanottuna molemmat omistaa Murdochin johtama New International, jonka markkinaosuus pelkästään näiden lehtien vuoksi on Englannissa noin 30 prosenttia. Murdoch osti the Sunin vuonna 1969 ja the Timesin 1981.
Yksinkertainen vastaus kuuluu, että nämä lehdet olivat keskiössä aikaisemmassa tutkimuksessa, jonka toistamme soveltuvin osin. Ammattimaisempi vastaus kysymykseen ottaa kuitenkin kantaa itse kysymyksen olettamukseen – siihen, että omistajuus on erityisen tärkeä lehden sisällön hahmottamisessa. Olen olettanut, kuten yhdestä aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, että Murdoch on pikemminkin opportunisti yrittäjä eikä poliittinen vaikuttaja. Tätä mielikuvaa tukee vahvasti Nick Daviesin analyysi omistajuuden muutoksista ja vaikutuksista.
Davies esittää teoksessa Flat Earth News, että omistajat sekaantuvat toimitusprosesseihin, mutta eivät sillä tavoin kuin ulkopuoliset kuvittelevat. Sanomalehdet ovat enimmäkseen suuryritysten omistuksessa ja korporaatioiden ensisijainen tavoite on voitto, ei propaganda. Siksi nykyinen omistajien väliintulo poikkeaa entisistä patruunoista. Sekaantuminen on harvinaisempaa ja se muistuttaa lähinnä prostituutiota sallimalla useita ideologisia painotuksia niin kauan kuin kauppa käy.
Davies käyttää Murdochia esimerkkinä kolmesta tavasta tehdä interventioita toimitusprosesseihin.
1. Murdoch käyttää omaa mediaansa liittoutuakseen poliitikkojen kanssa. Poliitikot auttavat Murdochia yritystoiminnassa, mutta ”hänen politiikkansa ei ole koskaan yhtä suuri kuin hänen lompakkonsa”.
2. Omistajat voivat asettaa poliittisen viitekehyksen, mutta tämä on huomattavasti väljempi kuin edeltäneiden patruunoiden poliittinen kontrolli. Esimerkiksi Murdochilla on ollut tapana valittaa, jos hänen sanomalehtensä ovat liian sympaattisia ”kommareita” tai mustia kohtaan. Tämä on kuitenkin kaukana johdonmukaisesta poliittisesta ohjelmasta eikä se ole koskaan yhtä tärkeä kuin kaupankäynti.
On toki suuria kysymyksiä, joissa koko News International on ollut yksituumainen. Vuoden 2003 invaasio Irakiin on hyvä esimerkki. Mick Temple esittää teoksessaan The British Press, että jokainen Murdochin omistama sanomalehti kannatti sotaa. Maailmanlaajuisesti niitä on 175. Silti, kuten Davies huomauttaa, Murdoch ei välitä siitä, että samat lehdet lisäävät levikkiään nolaamalla poliittisia liittolaisiaan. Lisäksi jos tarkastellaan the Sunin, the Timesin ja News Internationalin poliittista linjaa, ne eivät ole olleet samanlaisia samasta omistajasta huolimatta.
3. Omistajat puuttuvat aggressiivisesti vain jos joku yksiköistä asettuu saman omistajan toisen yksikön yritystoiminnan esteeksi. Tällöin kyse on yleensä suorasta ja vakavasta uhasta ennen kuin omistajat pyrkivät vaikuttamaan. The Sunday Times sai huoletta olla eri mieltä Murdochin kanssa BBC:n toimilupamaksusta, mutta kun sama lehti moitti Malesian hallitusta korruptiosta, Murdoch näki siinä liian suuren uhan hänen satelliittibisnekselleen.
Omistajuus vaikuttaa, mutta tärkein yksittäinen tekijä on bisnes – ei politiikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti