Yhdysvaltain ulkopolitiikka on aihe, josta ihmisillä tuntuu olevan selkeä mielipide: joko maa vie omista eduistaan huolimatta inhimillisyyttä, vakautta ja onnea muihin maihin tai vaihtoehtoisesti maa on pahimmanlaatuinen esimerkki karkeasta ja häikäilemättömästä imperialismista. John Pilgerin dokumentti The War on Democracy (2007) kuuluu jälkimmäiseen kastiin.
Mikäli on liian kiireinen, laiska tai välinpitämätön, jotta lukisi Yhdysvaltain politiikkaa Latinalaisessa Amerikassa käsitteleviä kirjoja, Pilgerin dokumentti on pienistä ärsyttävistä tyyliratkaisuista ja juonellisista aukoista huolimatta suositeltavaa katsottavaa. Siinä käydään läpi useiden maiden osalta, miten Yhdysvallat ovat puuttuneet häikäilemättömästi ja väkivaltaisesti toisten maiden asioihin.
Pilger aloittaa nykyajasta, haastattelee Venezuelan Hugo Chavezia ja käy läpi hänen syrjäyttämiseen tähdänneen vallankaappausyrityksen vaiheita. Sitten siirrytään vähän etäämmälle nykyajasta, 1980-luvun Guatemalaan ja 1970-luvun Chileen. Paluu nykyaikaan tapahtuu Boliviassa. Siellä käydään katsastamassa maan entisen presidentin El Gringon eli Gonin lähtö Washingtonin lähiöön ja seurataan Evo Moralesin nousua maan johtoon.
Maita riittää, mikä ei näytä hyvältä Yhdysvaltojen syntilistalla. Yhdysvaltalaisten vaikuttajien haastattelut ovat mielenkiintoisia. Jotkut kiistävät kaiken. Tai jos jotain tapahtui, se tapahtui kansallisten turvallisuusintressien vuoksi. Toiset myöntävät avoimesti, että kaikenlaisessa on tullut oltua mukana.
Dokumentin oheen sopii kuunneltavaksi Victor Jara. Vaihtoehtoisesti The Clashin ”Washington Bullets”, jossa pyydetään muistamaan Victor Jaran kohtalo ja jossa ei jää epäselväksi, mikä hallitus oli Chilen vallankaappauksen tukena. Edelleen vaihtoehtoisesti taustalle sopii Chuck Brodskyn ”The Hands of Victor Jara” tai Calexicon ”Victor Jara’s Hands”, kunnianosoitukset chileläiselle muusikolle ja runoilijalle.
Pinochetin johtamat ja Yhdysvaltain tukemat vallankaappaajat murskasivat Jaran kädet vuonna 1973 urheilustadionille pystytetyllä kidutus- ja vankileirillä. Sen jälkeen ei kitara soinut, mutta runoa syntyi. Hieman myöhemmin Jara ammuttiin samassa paikassa. Vuonna 2003 areena nimettiin Estadio Victor Jaraksi.
2 kommenttia:
Toisin kuin myytti sitkeästi väittää, Jaran käsiä ei silminnäkijätodistuksen mukaan murskattu tai leikattu irti sen enempää hänen vielä eläessään kuin kuoltuaankaan. (Muuten Jaraa kyllä kidutettiin ja pahoinpideltiin ennen kuin hänet tapettiin.)
Tämä tieto ehti Suomessakin mukaan jo Leea Virtanen -vainaan klassiseen urbaanilegendakokoelmaan Varastettu isoäiti (1987), mutta mikäpä hyvän pyhimystarinan tappaisi.
Kiitos täsmennyksestä. Pilger esittää asian faktana, JOS muistan oikein. Tietysti Jaran tarinassa tärkeämpää on ajatus taiteen vastarinnasta ja tukahduttamisesta (vaarallisuudesta vallanpitäjille). Tarinan tehoa totuus tuskin vähentää.
Lähetä kommentti