Elokuussa järjestettiin uskontotieteen maailmanjärjestön konferenssi. Sinne päästäkseen tuli matkustaa aina Torontoon asti. Oletusarvona voisi olla, että tapahtuman pääpuhujat muodostaisivat läpileikkauksen parhaasta, mitä alalla on tarjota. Tällä kerralla näin ei tainnut olla ainakaan konferenssivieraiden kommenttien kuuntelun perusteella tai sitten uskontotieteilijöitä on vaikea miellyttää. Ja oikeastaan vain pieni osa kutsutuista esitelmöitsijöistä oli uskontotieteilijöitä.
Osallistuin kahdeksaan kymmenestä plenaarista. Useimmat olivat käytetyn ajan arvoisia, vaikka en varauksettomasti pitänytkään kaikista. Seuraavassa muutama yleinen luonnehdinta.
Avajaisillan esitelmän piti yhdysvaltalainen uskontohistorioitsija Catherine Albanese, jonka tekstit ovat vähemmän nukuttavia kuin esiintyminen. Suoraan paperista luettu ”kertomus”, jonka pointtia – eräänlaista uskonnollista vaikutushistoriaa – hahmoteltiin lyhyesti viimeisen kolmen minuutin aikana. Itselleni kiinnostavin seikka oli alussa esitetty huomio siitä, että Yhdysvalloissa arviolta yli 50 prosenttia uskonnollisista myyntimenestyksistä sijoittuu länsimaisen esoterian perinteeseen. Tosin huomion alkuperäinen esittäjä on Gordon Melton.
Aamulla äänessä oli David Sloan Wilson, joka on tunnettu evoluutioteorian popularisoija. Hän on myös niitä harvalukuisia ääniä, joiden mukaan uskonto on ryhmätason adaptaatiomekanismi. Wilson puolusti eläväisesti pääteesiään, joskaan en joka kohdassa ollut vakuuttunut siitä, etteivätkö esimerkiksi Marvin Harrisin kulttuurimaterialismi tai Roy Rappaportin ekologinen näkökulma selittäisi yhtä hyvin tai jopa paremmin useimmat Wilsonin esimerkit.
Wilsonilla oli maailmanvalloituksen meininki toistellessaan, että teitä uskontotieteilijöitä tarvitaan. Tehkää uskontohistoriaa, niin minä voin sitten syntetisoida tiedon tähän kehykseeni. Se viesti tuntui vähän yliampuvalta, kuten myös hänen käsityksensä Rodney Starkin uskontososiologisten näkemysten hallitsevuudesta. Viimeistään siinä kohdassa olisi tehnyt mieli sanoa, että pieni katse eurooppalaiseen keskusteluun, niin oppii uutta. Kaikkiaan se oli viihdyttävä ja inspiroiva esitys.
Illalla puikkoihin astui Kanadassa toimiva uskontotieteilijä William Arnal. Hän on erikoistunut Uuden testamentin tutkimukseen ja näkökulmiin, joita joku kutsuisi postmoderneiksi. Hän piti omaperäisen alustuksen siitä, miten oikeastaan kristinuskon synnyssä ja kehittymisessä tärkeintä on ollut hyvä stoori, kyky luoda ja kuvitella kuvitteellisia olioita sekä suhtautua eri asteisella vakavuudella näihin olioihin.
Seuraavana aamuna huomasin passini kadonneen ja jätin Dale Guthrien puhumaan muille uskontoarkeologiasta ja esihistoriasta. Läsnä olleet sanoivat, että uskontoon päästiin viimeisen viiden minuutin aikana.
Illalla oli Robert McCauleyn vuoro. Hänen luentonsa oli pääosin johdattelua kognitiiviseen uskonnontutkimukseen. Hän referoi ensiksi pitkään Pascal Boyerin näkemyksiä. Sitten hän esitteli pintapuolisesti käsitystään uskonnosta Rube Goldberg -koneena, jossa monimutkaisista prosesseista syntyy jotain yksinkertaista. Lopuksi hän kuvasi yhdessä E. Thomas Lawsonin kanssa kehittelemäänsä rituaaliteoriaa, joka luennolla kuullussa muodossa on ensisijaisesti rituaalien luokittelun väline: Kävin Afrikassa ja siellä oli rituaalityyppi 1. Minä puolestaan kävin Australiassa ja siellä on tyyppi numero 3. Yleisössä oli aistittavissa ärtymystä. Yhtäältä esitystyyli saattoi vaikuttaa, mutta toisaalta reaktiot kuvaavat niitä asenteita, joita toisilla on kognitiivista uskonnontutkimusta kohtaan.
Aamulla päästiin ruksimaan uusi kategoria: Kanadan ranskankielinen. Jean Grondin on itselleni tuttu teoksesta ”Introduction to Philosophical Hermeneutics”. Hetken piti lukea seminaariohjelmaa varmistuakseen, että kyse on samasta henkilöstä. Puheen aiheena oli ekologinen tietoisuus uutena uskonnonkaltaisena ilmiönä. Esitelmä oli pinnallinen mutta viihdyttävä. Se oli yhtäältä uskonnon kategoriaa pohdiskeleva sormiharjoitus, toisaalta ekologista tietoisuutta ilmiönä havainnollistava.
Iltapäivällä tuli väsy, joten Meera Nanda puhui virkeämmille kuulijoille teosofiasta ja Intian uskontoperinteistä Saidin orientalismiteoriaa kritisoiden.
Tämänhetkisten tutkimusintressieni kannalta viimeinen kokonainen seminaaripäivä oli kiinnostavin. Aamulla Jacques Berlinerblau tarkasteli ateistiksi identifioitumista ja ateismia ilmiönä historiallisessa perspektiivissä. Hänen tarinansa kulki ”yksisarvisen metsästämisestä” (esimoderni ateismi) eliitin ateismiin (1700-luvun Ranska) ja ateismin demokratisoitumiseen (1800-luvun Englanti). Tuttu tarina, jota maustettiin historiallisesti oikealla huomiolla siitä, että ”ateisti” on ollut perinteisesti toisiin kohdistettu loukkaus eikä itsensä identifioimiseen käytetty käsite. Itselleni alustuksessa oli pari uutta pikkujuttua, mutta muuten se toimi mainiona vakuutteluna siitä, että oma tutustumiseni ateismin käsitteen historiaan ei ole mennyt väärille urille.
Iltapäivällä brittiläinen, Yhdysvalloissa työskentelevä filosofi Susan Haack esitelmöi tieteen ja uskonnon kiistoista käyttäen esimerkkeinään yhdysvaltalaisia oikeudenkäyntejä. Luento oli oikein hyvä johdanto keskeisiin oikeudenkäynteihin ja niiden muuttuneisiin painopisteisiin. Asenteellisesti se oli kreationisteja alentava, mikä oli jokseenkin tarpeetonta. Vuoden 2005 tapausta Dover v. Kitzmiller esitellessään Haack sai sen kuulostamaan latteahkolta, mutta jos tutustuu tapaukseen, se on kuin hyvä dekkari. Samasta aiheesta Steve Fuller on pitänyt huomattavasti mielenkiintoisempia, joskin kontroversiaalisempia esitelmiä.
Viimeisenä aamuna puhui Hans Kippenberg. Saksalaisen uskonnontutkimuksen grand old man sai juuri ja juuri pidettyä rönsyilevän luentonsa kasassa ja pääsi onnellisesti johtopäätöksiinsä siitä, miten Euroopan uskontokenttä muuttuu globalisaation ja uudenlaisten uskonnollisten yhteisöjen myötä. Olisi tehnyt mieli kysyä, miten lukuisat esitelmässä vilahtaneet uskontososiologiset teoriat sopivat yhteen. Ehkä vastaus olisi ollut hyväksyttävissä, mutta itse esitelmässä asia jäi avoimeksi.
Moni tuntui valittelevan edellä kuvattuja alustuksia. Oma asenteeni oli pikemminkin se, että kun valtameren yli on lennetty, niin otetaan alustuksista irti se, mitä otettavissa on. Berlinerblaun kuvaus yksisarvisen metsästyksestä sopisi kai myös uskontotieteilijöitä miellyttävän esitelmöijän löytämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti