Vanhempieni tarjoama autokyyti Helsingistä pohjanmaalle. Ensimmäinen pysähdys Riihimäen ABC:llä, jossa saan aamukahvin. Monitoimikeskus tarjoaa muutakin: isälle iltapäivälehdet (”Siinä on jalkapallosta.”), äidille Iittalan lasia (”Ei kun käyn katselemassa vaan”) ja minulle Kirjapörssin myyntipisteen.
Päätän ostaa Paasikiveä käsittelevän kirjan, mutta selailen myös muita tarjouksia. Mukaan tarttuu Otto Talvion parin vuoden takainen kirja populaarimusiikista. Kun katson uudestaan Paasikivi-kirjaa, huomaan sen päättyvän toisen maailmansodan loppuun. Jätän sen ostamatta, koska olisin halunnut lukea Juho-Kustin viimeisistä vuosista.
Autossa juttujen hyytyessä aloitan lukemisen: lätinää popista. Teos on kevyt, jopa niin kevyt, ettei sen lukeminen aiheuta matkapahoinvointia, ja saan sen likimain päätökseen Jalasjärven jälkeen. Päällimmäisenä on mielessä kysymys, olisiko kirja parempi, jos kirjoittaja osoittaisi tuntevansa jotain muutakin kuin populaarimusiikkia.
Populaarimusiikista lukemisen yksi funktio on, että se voi innoittaa kuuntelemaan joitakin artisteja – joko täysin tuntemattomia tai sytyttää halun palata vanhoihin tuttuihin. Päässäni soi Flamin’ Grooviesin Shake Some Action. Suunnilleen samat jutut voisi lukea Wikipediasta, mutta jos ei tunne The Rasperriesin tuotantoa kuin parin kappaleen verran, miten eksyisi Wikipediaan? Siksi Biff! Bang! Pow! on ihan kiva.
Kiinnostavimpia ovat ne kohdat, joissa kirjoittaja keskittyy omakohtaisiin muisteluihin. Oman faniuden vahvempi esiinnostaminen ryyditettynä vakuuttavalla nippelitiedolla olisi miellyttänyt enemmän. Silloin teksti ei ole wikipediamaista, referaatista muistuttavaa eikä teoriakammoista.
Jos on lukenut samoja kirjoja kuin kirjoittaja, on helppo huomata joidenkin osioiden olevan pääosin referaatteja. Esimerkiksi 1970-luvun yhteiskunnallisesta kontekstista ei sanota juuri muuta kuin mitä Dave Haslamin ”Young Hearts Run Free” kertoo (olen blogannut tästä teoksesta aikaisemmin).
Popkirjoittajan tulee tietenkin tuntea musiikki, jotta kannattaa edes yrittää. Tästä asiantuntevuudesta ei jää epäselvyyttä. Kirjamittaista tuotosta parantaisi toki muunkin tunteminen, ja kyky osoittaa se. Muuten kyse on musiikkijournalismista kirjamuodossa. Esimerkiksi historiatietoisuudella ei pädetä muuten kuin referoimalla muutamaa teosta.
Toisella suunnalla teoriakammoisuus (tai laiskuus?) rajoittaa asioiden käsittelyä. ”Mannermainen obskurantismi” on helppo ilmaus sille, ettei ole jaksanut perehtyä kulttuuri-, yhteiskunta- tai taideteoriaan. Tai edes populaarimusiikin tutkimukseen. Ei tarvitsisi kirjoittaa, miten musiikki ohittaa aivot ja vaikuttaa suoraan sydämeen; voisi kirjoittaa täsmällisemmin, miten musiikki ohittaa merkityksen ja vaikuttaa suoraan ruumiiseen.
Jos poptoimittajan ihanne kirjan kirjoittamisessa on hyvä (pop)toimittaja, lukisin mieluusti enemmänkin omakohtaisista kokemuksista ja innostumisista. Tässä muodossa populaarikulttuurinen seikkailu on nautittavaa, mutta ilman sitä maailma ei olisi juurikaan erilainen paikka. Automatka tosin sujui rattoisasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti