Jumalaton Skandinavia

Mitä syntyy, kun laitetaan uskonnottomuuden ja ateismin puolesta kamppaileva yhdysvaltalainen tutkija elämään hieman yli vuodeksi Tanskaan ja Ruotsiin? Kohtuullisen nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja, Society without God.

Odottelin pitkään vuonna 2008 ilmestyneen teoksen lukemista, koska aikaisemmin lukemani saman tekijän, Phil Zuckermanin, artikkelit olivat herättäneet joitakin vastalauseita. Kirja tuli kuitenkin puheeksi, kun eräällä postituslistalla mainostettiin alennettua hintaa. Seuraavaksi huomasin, että lokerooni oli laitettu kappale teosta lainaan, luettavaksi. Päätin lukea ja yllätyin positiivisesti.

Kirja perustuu tekijän haastatteluihin. Hän haastatteli tuttuja, tuntemattomia, keitä eteen sattui ja kuka oli halukas. Lopputuloksena on uskonnottomuuden etnografinen tutkimus, jonka havainnot nivotaan saumattomasti uskontososiologiseen keskusteluun.

Otsikko on ymmärrettävä täsmällisesti. Pohjoismaat eivät ole kaikilta osin uskonnottomia, mutta usko Jumalaan tai Jumalan merkitys ihmisten elämässä on haastattelujen perusteella hyvin vähäinen. Tällöin jää tilaa korostaa, että suurin osa asukkaista on edelleen uskonnollisen – useimmiten kristillisen – yhteisön jäseniä. Jumalatonta uskonnollisuutta Zuckerman nimittää ”kulttuuriuskonnollisuudeksi”, erotukseksi ”uskonnollisesta tai aidosta uskonnollisuudesta”. Toisaalta haastattelut osoittavat, että vaikka skandinaavit eivät uskoisi Jumalaan, moni heistä sanoo uskovansa ”johonkin”’, vaikkei oikein osaakaan sanoa, mikä se jokin on.

Ei ole salaisuus, että Zuckermanin Skandinavia on Yhdysvaltojen peilikuvana. Havainnot Tanskasta ja Ruotsista kontrastoidaan Yhdysvaltoihin ja sen uskonnollisuuteen. Kohdelukijaksi muodostuukin jenkki, jolle pohjoismaat ovat uskonnottomuudessaan verrattavissa antropologien tutkimiin eksoottisiin heimoihin. Muille tutkimus ei tarjoa juurikaan uutta tietoa pohjoismaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tavallisten tanskalaisten ja ruotsalaisten käsityksiä uskonnosta olisi erittäin kiinnostavaa lukea. Teoksessa onkin pitkiä sitaatteja ja haastattelureferaatteja.

Zuckerman nostaa selkeästi esiin, miten pohjoismaissa ollaan monilla mittareilla uskonnottomia mutta vältetään ateistiksi identifioitumista. Tämä on tärkeä havainto. On vain outoa, ettei hän tehnyt sitä aikaisemmassa artikkelissa, jota olen kritisoinut juuri kykenemättömyydestä erotella ateismia jumalauskon puuttumisen synonyyminä identiteettikategoriasta.

Uskontososiologisen keskustelun kannalta olisi ollut kiinnostavaa pohtia Grace Davien ”sijaisuskonnollisuuden” käsitettä nimenomaan pohjoismaisen haastatteluaineiston yhteydessä, sillä se on yhdysvaltalaisille suhteellisen käsittämätön, mutta pohjoismaisille välittömästi ymmärrettävä. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tilannetta, jossa harvalukuiset uskonnolliset ihmiset harjoittavat uskontoaan tavallaan toisten, varsin uskonnottomien puolesta uskonnottomien hyväksyessä tilanteen.

Etnografiselta kannalta teos herättää muutamia kysymyksiä. Olivatko kaikki 149 haastattelua 14 kuukauden aikana tarpeen? Olisiko ajankäyttöä voinut jyvittää toisin haastattelemalla muutamia useaan kertaan ja perusteellisemmin tai tutustumalla syvemmin pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen? Olisivatko haastateltavat tuoneet uusia nyansseja esiin, jos he olisivat puhuneet englannin sijaan äidinkieltään? Välillä referaateista tulee jopa olo, että haastateltavat eivät välitä selittää, kun ei se jenkki kuitenkaan tajua…

Ehkä kiinnostavin kysymys, joka teoksessa jää vähäiselle huomiolle, on se, miksi ja miten skandinaavit ovat uskonnollisia. Tai: miten uskonto on osa Pohjoismaita, jos Jumalalla ei ole niin suurta merkitystä? Tähän liittyen voitaisiin esittää Zuckermanille muutama pohdinnan aihe:

Ensinnäkin, Yhdysvalloissa ateisti ei käytännössä voi tulla kansan johtajaksi ja keulakuvaksi, mutta Zuckermanin mukaan Tanskassa ja Ruotsissa se on toivottavaa. Näinköhän? Asia lienee monimutkaisempi eikä Zuckerman tarjoa todistusaineistoa väitteelleen. Ainakin Suomessa optimaalinen asetelma on peruspositiivinen suhde valtauskontoon yhdistettynä suhteelliseen hiljaisuuteen omasta uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksesta politiikkaan.

Toiseksi, uskontoperinne toimii edelleen moraalisissa asioissa keskeisenä resurssina, vaikka Jumalan tahtoon ei vedottaisikaan, on kyse sitten abortista, eutanasiasta tai oikeanlaisen parisuhteen nimestä ja juridisesta asemasta.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, ehkä olennaista julkisen elämän kannalta on kysyä uskomusten aitouden (versus pinnallisuuden ja metaforisuuden) sijaan – ja Richard Rortyn tavoin – sitä, haluammeko kietoa yhden tai useamman uskonnollisen perinteen yhteen esimerkiksi moraalista harkintaa ja toivoa käsittelevien kysymysten kanssa. Ja lisäksi: onko uskontoperinteiden kieli se, jonka avulla rakennamme kuvan itsestämme ja jonka avulla päätämme, mikä on meille tärkeää?

Neljänneksi, voisiko olla niin, että usko ei olekaan uskomuksissa vaan käytännöissä? Slavoj Žižekin vakiojuttuihin kuuluu se, kun tanskalaiselta fyysikolta Niels Bohrilta kysyttiin vajassa roikkuvasta, hyvää onnea tuovasta hevosenkengästä, että ethän sinä tiedemiehenä voi tuollaiseen uskoa. Bohr vastasi, ettei usko siihen, mutta hänelle kerrottiin, että se toimii silti. Vähän sama fiilis jää Zuckermanin haastattelemista skandinaaveista, jotka ovat kirkon jäseniä ja jotka menevät naimisiin kirkossa ja jotka kastavat lapsensa kirkon jäseniksi – samanaikaisesti kun selväsanaisesti toteavat, etteivät usko Jumalaan.

Edellä mainitut teemat eivät tosin ole Zuckermanin viestin kannalta keskeisiä. Hänen viestinsä ei ole se, että uskonnollinen yhteiskunta on huono – vaikka hän kritisoikin Yhdysvaltoja monin tavoin. Hänen viestinsä on, ettei hyvän ja toimivan yhteiskunnan tarvitse olla uskonnollinen. Tämäkin alleviivaa sitä, kenelle sanoma on suunnattu.