Helsingin Sanomat julkaisi jutun ”Noin puolet kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan” (Anna-Sofia Berner 23.10.2010, verkkoversio). Siinä kysytään, miksi kirkkoon kuulutaan, vaikka jäsenet eivät kyselytutkimusten mukaan usko yksityiskohtaisiin kirkon opetuksiin.
Jutussa muutamat tutkijat vastaavat: ”Hirvittävän keskeinen syy ovat kirkon arvot” on yksi vastaus. ”Lapsuuden hyvät kokemukset pitävät monet kirkon jäseninä”, on toinen. Nämä pitävät varmaan kutinsa monien ihmisten kohdalla, mutta esitän tässä yhden näkemyksen (kursivoituna), joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota ei riittävän usein artikuloida kirkkoon kuulumisen syyksi.
Yhä harvempi suomalainen on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Vuonna 1970 95 % suomalaisista kuului kirkkoon, vuonna 1980 90 %, vuonna 1990 88 %, vuonna 2000 85 % ja vuonna 2010 alle 80 %.
Kirkkoon kuulumisen syitä kysyttäessä erottuu melko selkeästi käsitys, jonka mukaan olennaista kirkon toiminnassa on hautausmaiden ylläpito, siirtymäriittien tarjoaminen ja kotimaahan kohdentuva sosiaalityö. Myös kalendaaririitteihin liittyvien perinteiden ylläpito on tärkeää.
Vastausten mukaan hautausmaiden ylläpito on tärkeämpää kuin mahdollisuus saada kirkollinen hautaus itselle. Siirtymäriiteistä mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen on tärkeä, mutta yhtä olennaisia ovat toisten mahdollisuudet: kaste lapselle ja mahdollisuus toimia kummina lapselle. Kotimaassa tehtävää sosiaalityötä vanhusten ja vammaisten parissa sekä erityisesti sairaaloissa, joissa mukana on myös sielunhoitoa, arvostetaan enemmän kuin ulkomaista kehitysyhteistyötä. Kalendaaririitit ovat tärkeitä, mutta kun kysytään suoraan, onko kirkkoon kuulumisen syynä se, että kirkko on osa suomalaista elämänmuotoa, myönteisiä vastauksia on vähemmän kuin edellä mainittujen teemojen yhteydessä. Vähäpätöisiksi syiksi nimetään kirkon kyky vahvistaa uskoa Jumalaan ja mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen tai muihin seurakunnan toimintoihin.
Edelleen kohtuullisen suosittu kirkkoon kuuluminen näyttää kasvaneista eroluvuista huolimatta perustuvan mahdollisuuksiin olla toisen ihmisen saatavilla, olla osallinen yhteiskunnassa ja kannatella perinteitä. Tämä on tulkintani, joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota Helsingin Sanomien nettijutussa ei mainita.
Kirkko on riittävästi sulautunut suomalaiseen elämään, jotta sen ulkopuolella oleminen sulkee osan ”normaaleina” pidettyjä mahdollisuuksia pois. Ateistia ei ehkä pidetä moraalittomana, mutta hän ei voi esimerkiksi toimia virallisena kummina. Pulmatilanteita voi tulla, jos kumppani haluaa kirkkohäät ja tarjota lapselle kasteen. 2000-luvulla kirkollisten vihkimisten osuus on kuitenkin laskenut yli 70 prosentista alle 60 prosentin. Kastettujen osuus on laskenut lähes 90 prosentista niukasti yli 80 prosentin. Mikäli muutos jatkuu samansuuntaisena, toisille saatavilla olemisen merkitys heikentyy. Mikäli myös kirkosta eroamisen suosio jatkuu, tilanne tulee muuttumaan. Voi tietysti olla niinkin, ettei muutos ole yksisuuntaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti