sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Keikkahommissa II

Olen todennut aikaisemmin, että keikoilla käyminen on kaikesta ilosta ja vapaaehtoisuudesta huolimatta joskus raskasta ja että se alkaa muistuttaa toista työvuoroa. Laskin käyneeni yhden kuukauden aikana kymmenellä keikalla, siis keskimäärin joka kolmas päivä. Mutta saldoksi tuli aika mainio kattaus, vai mitä?

1. The Mountain Goats. Ensimmäinen kerta Tukholmassa kolme ja puoli vuotta sitten on elävänä mielessä. Myös toinen kerta oli kokemisen arvoinen. Nyt mukaan oli otettu rummut akustisen kitaran ja sähköbasson lisäksi. Toiset pitivät yhdistelmästä, mutta minusta yhtyeen omaleimaisuudesta katoaa rumpujen kera osa. Ne olivat myös joissain kappaleissa, joihin ei tarvittaisi mitään ylimääräistä. Esitetyt laulelmat muodostivat laajan läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta ja lopuksi kuultiin odotetusti upeat This Year (se, jossa lauletaan ”if it kills me”), No Children (se, jossa lauletaan ”I hope you die! I hope we both die!”) ja The Best Ever Death Metal Band in Denton (se, jossa lauletaan ”Hail Satan! Hail! Hail!”). Laulaja John Darnielle todisti taas olevansa hauska ja itsensä naurunalaiseksi laittava jutuniskijä, mikä tuli joillekin yhtyettä vain levyltä kuulleille yllätyksenä.

2. The Low Anthem. Upealla folk-americana levyllä ”Oh My God Charlie Darwin” ihastuttanut yhtye osoittautui yhdistelmäksi taitoa, tyyliä ja muuntautumiskykyä. Alkuosa oli bluespohjaista rypistystä, josta siirryttiin uuden levyn parhaimmistoon. Laulaja tokaisi: nyt soitamme hitit. Sitten tuli mm. uuden levyn kolme ensimmäistä mestariteosta. Jos yhtye jatkaa pitkään, siitä tulee jotain suurta. Ja soittivat muuten Dave Lindholmin kappaleen ”Tupakka, viina ja villit naiset”. (Laittaisin hymiön tähän, jos sellaisia ylipäätään käyttäisin.)

3. The Felice Brothers. Piti mennä toisenkin kerran, kun ensimmäisestä jäi niin hyvä mieli. Tällä kerralla The Bandin nykyaikaan päivittävä yhtye oli vähäpuheisempi verrattuna edellisen kerran katkeamattomaan New York -aiheiseen jutusteluun. Samoin monet suosikeista jäivät kuulematta (mm. Don’t Wake the Scarecrow). Silti hyviä biisejä, intensiivistä lavatunnelmaa ja tanssivia ihmisiä riitti. Keikan kohokohdaksi nostan uuden levyn rallin Run Chicken Run.

4. Black Mountain. Kolmen folkahtavan ja juurevan keikan jälkeen progehevillä annosteltu kanadalainen rutistus ja jurnutus tasapainottivat mukavasti. Sunnuntainen yleisö oli ehkä väsynyttä, mutta Angels-hitti ja ylipäätään kahden ensimmäisen levyn biisit miellyttivät kovasti. Illan avasi Wolf People, joka oli 70-luvun retrorokillaan hyvä syy mennä ajoissa paikalle.

5. The Vaselines. Kurt Cobainin lähes kuoliaaksi halaama Glasgow’n lahja maailmalle ei tajunnut takoa silloin kun rauta oli kuumaa. Uusi tuleminen tapahtuu myöhässä, mutta päätin käydä ruksimassa tämänkin boksin. Keikan kohokohdat olisi kenties voinut puristaa parinkymmenen minuutin onnistuneeseen hittikimaraan: Molly’s Lips, Son of a Gun, You Think You’re a Man, oma livesuosikkini The Day I Was a Horse ja muutamat muut. Yhtye oli hyväntuulinen ja puhelias. Naislaulajan suuseksiä ja muitakin intiimejä aiheita käsitelleet vitsit toimivat kerran, mutta niiden toistelu sai aikaan hieman hölmistyneen olon.

6. Pete Molinari. Aluksi tuli heti suosikkini, Billy Childishin säveltämä I Don’t Like the Man I Am, ja muutama muu ilman taustayhtyettä. Sitten toivotettiin mukaan muut soittajat, joiden kanssa svengailtiin ja hengailtiin loppuaika. Soolokitaristi viritti soitintaan aina spiikkien kohdalla, mikä häiritsi. Lisäksi se kitara oli liian kovalla muihin soittimiin nähden. Muuten Molinari tekee nautittavaa, joskaan ei erityisen omaperäistä musiikkia. Keikan lopulla tunnelma rentoutui, kun ihmiset ryhtyivät tanssimaan. Se oli myös esiintyjien mieleen. Pidän enemmän vanhoista levyistä ja tyypistä itsekseen kuin uudesta bändin kanssa, joten toisenlainen painotus olisi tehnyt hyvästä paremman.

7. Damien Jurado. Mies ja kitara. Niiden lisäksi oli kaksi mikrofonia. Toinen oli normaaliin lauluun tarkoitettu. Toisessa oli runsaasti kaikua, ja sen käyttö oli harkittua ja taitavaa. Keikka muistutti, miten hyvin kitara sylissään istuva huonoryhtinen ja sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen mies (kuvassa Damien, ei Sepi Kumpulainen) voi täyttää vähäeleisellä musiikillaan tilan ja pitää kuulijat keskittyneinä.

8. Grinderman. Kävin ensimmäistä kertaa keikalla yliopiston ruokalassa, jossa on nauhoitettu myös The Whon Live at Leeds. Cave vitsaili maailmankuulusta yliopistoruokalasta ja kyseli yleisöltä, oletteko kaikki opiskelijoita. Vastaus: möööö. Uusi kysymys: Oliko tuo kyllä vai ei? Uusi vastaus: Eeeeeeeiiiiii. Tutut olivat varoitelleet paikan huonoista soundeista, mutta nyt ei ollut mitään valittamista. Hieno bändi, hieno keikka ja hieno Honey Bee (Let’s Fly to Mars).

9. Mudhoney. Päätin juhlistaa useampaan kertaan väliin jääneen kulttibändin näkemistä pukemalla Sonic Youth -paidan. Neljä paitaa nähtyäni päättelin, ettei se ollut yksilöllinen valinta. Mudhoneyn näkeminen tuntui hyvältä, vaikka he eivät esittäneetkään Let it Slidea. Muita grungehittejä kuultiin yhdeltä alansa parhaimmalta, kuten myös nippu kelvottomia ralleja ja parissa kohdassa muuhun lavaelehdintään epäsopivaa Iggy Pop -imitaatiota. Bändi on klassikko, mutta keikka muistutti, miksi suosio ei koskaan noussut Nirvanan tasolle.

10. Archie Bronson Outfit. Viime toukokuussa sain kerjättyä sisäänpääsyn bändin suljetulle keikalle. Se kuitenkin peruuntui muutamia tunteja ennen tapahtumaa jonkin traagisen perhesyyn vuoksi. Tartuin uuteen mahdollisuuteen eikä tarvinnut pettyä. ABO on erittäin hienosti groovea ja bluesia garagepohjaan maustava yhtye enkä ymmärrä, miksi se ei ole suositumpi. Uusi koskettimia, namiskoja ja psykedeliaa sisältävä linja on sekin onnistunut, ja livenä on vaikeaa – ja tarpeetonta – pysyä paikoillaan. Silti yhtye on levyllä parempi, koska se sortuu muutamiin helmasynteihin. On tavallista, että hitaat kappaleet esitetään kiivaammassa tempossa livenä. Se on virhe, sillä näin osa groovesta menetetään. Pitäisi antaa kappaleiden hengittää; soitolla pitäisi olla enemmän tyhjää tilaa ympärillään. Lisäksi, uusimman levyn kappaleisiin tarkoitettua nappuloiden vääntelyä ei tarvitsisi ujuttaa jokaiseen vanhempaan biisiin (vrt. Mountain Goats ja rummut). Kaikki pisteet kuitenkin eturivistöjen tanssiville pojille.

Tälläkin aktiivisuudella saan tehtyä lyhyehkön listan keikoista, jotka olisin halunnut nähdä, mutta jonne en syystä taikka toisesta mennyt: MGMT soitti samaan aikaan Grindermanin kanssa, joten valinta oli helppo. Vaikeampaa oli valita The Low Anthemin ja Wolf Paraden välillä, mutta koska koin jälkimmäisen keväällä Manchesterissa, ei ratkaisua tarvinnut katua. Köyhän miehen Joanna Newsom eli Diane Cluck jäi välistä työkiireiden ja flunssan vuoksi. Deer Tickin asemesta pelasin jalkapalloa ja tulipa yhtye nähtyä Torontossa elokuussa. Eniten harmittaa afrikkalaisen rumpalilegendan Tony Allenin jättäminen. Matkailu Birminghamissa ja Manchesterissa vei mehut ja Leedsiin palatessa iltainen löhöily sunnuntaisella sohvalla tuntui tarpeellisemmalta kuin Allenin jatsit.

Ei kommentteja: