Ostin 53 John Pilgerin dokumenttielokuvaa, jotka sijoittuvat vuosille 1970–2007. Pyrkimykseni on kirjoittaa muutaman rivin verran jokaisesta. Aloitin katselun lopusta, joskin järjestys ei mene täysin kronologisesti uusimmasta vanhimpaan. Dokumentista War on Democracy (2007) olen kirjoittanut aikaisemmin, joten siksi tämä kuuden dokumentin synopsis on merkitty järjestysluvulla II.
The New Rulers of the World (2001)
Keitä ovat maailman uudet hallitsijat? No valikoidut suuryritykset tietysti, sekä niitä tukevat globaalit instituutiot kuten IMF. Dokumentti käsittelee globaalikapitalismin nousua, keskittyen erityisesti Indonesiaan, joka on siirtynyt satojen vuosien takaisesta kolonialismista – Hollanti isäntänään – taloudellisen imperialismiin ja samalla uuteen riippuvuuteen. Dokumentti ei pysy täysin kasassa, mutta erityisesti Indonesiaa käsittelevä alkuosio osoittaa mainiosti, keiden selkänahasta kansainvälisten merkkituotteiden voittomarginaali revitään.
Tunnetusti Nike touhuaa Indonesiassa. Dokumentti huomauttaa, että Tiger Woods saa enemmän rahaa Niken mainostamisesta kuin mitä indonesialaiset Niken tuotteita tekevät saavat palkkaa. Suurennuslasi kohdistuu Gap-merkkiin, joka ei Pilgerin mukaan ole suinkaan pahin, mutta erittäin epäeettinen kuitenkin. Se väittää valvovansa hikipajojen työolosuhteita, mutta kun työntekijöitä haastatellaan, heidän kertomansa todellisuus on räikeästi toisenlainen. Työvuorot ovat epäinhimillisen pitkiä, työolosuhteet kurjat ja minimipalkka – jonka noudattamisesta suuryritykset ylpeänä kertovat länsimaissa – ei edes hallituksen standardien mukaan riitä toimeentuloon.
Historian kertauksena toimii Suharton valtaannousu 1960-luvulla ja sitä seurannut diktatuuri, jonka aikana maa avattiin totaalisesti kansainvälisille suuryrityksille. Maa päätyi lähes konkurssiin globaalikapitalististen instituutioiden hövelisti myöntämien lainojen vuoksi. Pilger kiteyttää näiden instituutioiden toimintaperiaatteen nokkelasti: ne tuottavat rikkaiden sosialismia ja köyhien kapitalismia.
Death of a Nation – The Timor Conspiracy (1994, uusi editio 1999)
Tässä dokumentissa huolenaiheena on Itä-Timor, Indonesian ympäröimä ja hyväksikäyttämä maa. Syytetyn penkillä on siis Indonesia mutta myös brittihallitus, länsimaat ja YK.
1970-luvun dekolonialisoinnin aikana Indonesia päätti ottaa alueen haltuun ja länsimaat hyväksyivät tämän. Paikalliset olisivat halunneet itsenäisyyden. Pilger vertaa seurannutta tilannetta Persianlahden sotaan. Saddamin tunkeutuminen Kuwaitiin oli länsimaille sietämätöntä, mutta Indonesian toimia ei vain siunattu vaan tuettiin aktiivisella asekaupalla. Eritoten britit eivät halunneet uhrata asekauppaa ja muita kauppasuhteita Indonesiaan nousemalla sitä vastaan ja Itä-Timorin puolesta. Indonesian hyökkäys ei valikoinut uhrejaan ja siksi toinen Pilgerin rinnastus on Pol Potin hirmuteot Kamputseassa.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Indonesia jakoi ohjeet kidutuksen harjoittajille. Yksi niistä kuului: älä ota valokuvia. 2000-luvun Irakin sodassa Yhdysvaltojen joukot noudattivat toisenlaista menettelyä, kuten hyvin tiedetään.
War by Other Means (1992)
Dokumentin alussa pottuillaan länsimaisille hyväntekeväisyyskampanjoille, joiden tuotto on minimaalinen verrattuna siihen summaan, mitä kehittyvät maat maksavat esimerkiksi korkoina takaisin länteen. Mikä siis on sotaa toisin keinoin? Vastaus on velka. Sillä hallitaan asettumatta toisen territoriolle. Ihmiset käytännössä kuolevat siihen, vaikka yhtään laukausta ei ammuta. No mikä instituutio sitä velkaa oikein kahmalokaupalla jakelee. No se on tietysti maailmanpankki etunenässä ja pienemmät kalat perässä.
Esimerkkitapauksena on Filippiinit. Pilger kysyy, miksi kansa joutuu lainojen kantajaksi, kun hallitsija Marcos, joka ohjasi ison osan rahoista omaan taskuunsa, on syrjäytetty (tapahtui 1986). Marcosin ja lainojen aikana köyhyys oli kasvanut maassa merkittävästi.
Sen jälkeen siirrytään Manilan slummeihin, jossa työskennellään 12 tuntia joka päivä, jotta ansaitaan kaksi puntaa, jolla puolestaan saa kaksi ateriaa riisiä. Lapsikuolleisuus on korkea, sillä ilman puhdasta vettä, julkista terveydenhuoltoa ja muita fasiliteetteja ripuli, keuhkokuume ja aliravitsemus selättävät pienet taaperot, lopullisesti. Laskelmien mukaan Filippiineillä kuolee lapsi joka tunti velanmaksusta aiheutuvien leikkausten vuoksi. (vuonna 1991)
1990-luvun alun Persianlahden sodassa Yhdysvallat jopa haki liittolaisia lupaamalla lainoja maille (mm. Egypti). Pilgerin mukaan, kun Jemenin edustaja vastusti sotatoimia, Yhdysvaltojen edustaja totesi sen olevan kallein ei-ääni: Jemenin suuntaan virtaavat lainahanat menivät kiinni.
The Frontline – The Search for Truth in Wartime (1983)
Dokumentin aiheena on median rooli sodassa. Yhtenä kysymyksenä on, kenen näkökulmaa media esittelee, sotilaiden, poliitikkojen vai uhrien? Historiallisena kontekstina on Britannian ja Argentiinan välinen Falklandin sota. Itse dokumentti kulkee kuitenkin historiallisen kaaren.
Ennen massamedian aikakautta oli tavallista, että sotajoukot raportoivat itse sodastaan, usein kuukausia sodan päättymisen jälkeen. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin mullisti sodan ja median suhteen. Se oli Pilgerin mukaan suuri mediahuijaus. Sen aikana Briteissä toteutettiin tarkoituksellinen ja valtiojohtoinen kansan eksyttäminen sodan tärkeydestä ja merkityksestä. Kansan mielipide oli tärkeä ja tarvittiin uusia rekrytoitavia. Joku sanoi, että jos kansa tietäisi totuuden ko. sodasta, se päättyisi brittien osalta huomenna. Dokumentin mukaan Goebbels ottikin propagandassaan mallikseen ensimmäisen maailmansodan ajan brittien sotapropagandan.
Korean sodan aikana United Press kirjoitti ja jakeli tietoisesti virheellisiä käsityksiä Koreasta luodakseen kuvan kylmistä ja määrätietoisista ihmishirviöistä. Vietnam puolestaan oli ensimmäinen televisiosota. Sodan aikana televisioitiin, kun Yhdysvaltalaiset sytyttivät siviilien taloja ja kyliä tuleen. Kuvatut bunkkerit olivat visuaalisia todisteita siitä, että talot ja kylät tukivat Vietkongin sissejä. Toisinaan taisi olla niin, että bunkkerit oli rakennettu suojaksi Yhdysvaltain pommikoneita vastaan. Kiinnostava kuriositeetti, joka ei liity televisiointiin on, että Vietnamin sodan aikana CIA käytti ns. ”mustaa” propagandaa, joka tarkoitti vihollisen nimiin laitettuja keksittyjä lausuntoja.
Falklandin sota oli erilainen. Hallitus kontrolloi kaikkia journalistien toimia. Toimittajat eivät esimerkiksi voineet olla yhteydessä edustamaansa mediaan muutoin kuin hallituksen kautta. Sodassa ei ollut yhtään puolueetonta toimittajaa, sillä heiltä evättiin pääsy erinäisin perustein. Televisiokuvaa ei lähetetty reaaliaikaisena. Lisäksi sotakuva kiillotettiin, esimerkiksi kuvia pahasti loukkaantuneista ei näytetty; sen sijaan näytettiin liiasta verestä puhdistettuja ”haavoittuneita”, joita lääkintämiehet auttoivat.
Falklandin sodasta on tultu aika pitkä matka. Esimerkiksi Persianlahden sodasta on kirjoitettu hyllymetreittäin media-analyyseja.
An Unjustifiable Risk (1977)
Mikä se sellainen riski on, jota ei voida oikeuttaa? Ydinvoimaloiden rakentaminen ja atomienergia, tietenkin. Dokumentin kontekstina on tuolloin päätöksenteon alla oleva ydinvoimalan rakentaminen Englantiin. Pilgerin puolituntinen on aika vanha ja tuntuukin vanhalta, mutta perustava viesti on edelleen ajankohtainen: ydinvoiman lisääminen on riskialtista puuhaa rauhanomaisessa käytössä. Riskiä kasvattaa mahdollisuus käyttää sitä tietoisesti muita ihmisiä vastaan. Kyse riskinhallinnasta tai -ottamisesta on poliittinen ratkaisu.
Pilger in Australia (1976)
Dokumentti on tekijänsä katse kotimaahan 14 vuotta sieltä lähtemisen jälkeen. Varsinaisena kohdeyleisönä ovat britit, joiden käsitys maasta oli pensselöity onnellisin värein. Sama pätee edelleen. Televisio-ohjelma Wanted Down Under perustuu tälle ajatukselle. Muutosta unelmoivat britit laitetaan asumaan toviksi Australiaan ja koejakson jälkeen päättävät, haluavatko jäädä. Tämä dokumentti on Pilgerin asteikolla heikosti poliittinen, vaikka se sisältääkin myyttisten mielikuvien purkamista ja aboriginaalien tilanteen pohdintaa.
*
Teokset ottavat kantaa, mutta ne perustuvat melko vahvaan todistusaineistoon ja myös yksilöiden selontekoihin kokemuksistaan. Jos haluaa kaivaa jotain kielteistä, voi huomauttaa, että Pilger luo tarkoituksellisesti hannukarpomaisia tilanteita. Toisaalta Pilger itse loppusanoissa tuo tämän esiin (en muista mikä dokumentti oli kyseessä), ja puolustaa ratkaisuaan käsittelemiensä asioiden vakavuudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti