perjantai 22. marraskuuta 2013

Studioalbumit osa 26: X

En enää muista, miten päädyin lainaamaan kirjastosta X-nimisen yhtyeen albumin Under the Big Black Sun. Ehkä olin kuullut kappaleen ”Johnny hit and run Paulene” tai sitten valitsin sen sillä perusteella, että olin suuresti ihastunut yhtyeen versioon Willie Nelsonin kappaleesta ”Home motel”, joka löytyy läpikotaisin onnistuneelta Twisted Willie -tribuutilta.

Kerran nuotiolla kisailimme pelissä, jossa nimetyn yhtyeen viimeisestä kirjaimesta piti keksiä uusi yhtye. Kun kirjain X osui kohdalleni, sanoin yhtyeen X. Joku osallistujista alkoi kyseenalaistaa vastausta epäillen, onko sellaista yhtyettä olemassakaan. Tyytyväisenä sanoin, että käydään katsomassa levyhyllystäni.

Musavisassa tuli näyte ”Johnny hit and run Paulenea”, jolloin osasin vastata kysymykseen ja varmistaa, että näytteitä yhdistävä artistien kotikaupunki on Los Angeles. Toisella kerralla yhtye soi punk-visan videonäytteessä, mutta tuolloin en tunnistanut bändiä, kenties siksi, että punkin naiset assosioituvat niin vahvasti britteihin. X-yhtyeessä osan laulusta hoitaa nainen, joka tunnetaan nimellä Exene Cervenka. Tässä kategoriassa bändi on myös poikkeuksellisen pitkäikäinen, sillä niin moni naispuolinen punkkari haihtui valokeilasta yhtä nopeasti kuin sinne tulikin.

Kun pelasin netissä musavisaa, yllätyin miten usein X tuli vastaan punk-aiheisissa kysymyksissä. Huomasin, että bändin kaksi ensimmäistä albumia on myös Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalla. Vihdoin tuli aika ottaa selvää, mitä kaikkea X on tehnyt.

Yhtyeessä on honottava nainen, joka laulaa usein yhdessä Flaming Sideburnsin jäseneltä näyttävän basistin (John Doe) kanssa. He tekivät suurimman osan biiseistä. Kun siihen lisätään rockabillykitaristi (Billy Zoom) ja rumpali (D. J. Bonebrake), joka on todennut, että ”se ei ehkä aina kuulu soitostani, mutta ehdoton suosikkiartistini on Captain Beefheart”, on kyse punkbändiksi ainutlaatuisesta paketista.

Los Angeles (1980) on ehdoton punk-klassikko kannesta alkaen (kuvassa). Siltä löytyy edellä mainittu ”Johnny hit and run Paulene”. Muuten biisimateriaali on tasapaksumpaa, mutta silti korkealaatuista, junan varmuudella rullaavaa. Pidän erityisesti Cervenkan ja John Doen yhteislaulusta ja yhtyeen tavasta uuttaa rockabillyä punkkiin (olematta psychobillya). Levyn tuotti Doorsin Ray Manzarek, joka hoiti samaa virkaa peräti neljällä ensimmäisellä X-albumilla. Paikoitellen koskettimet ujeltavatkin taustalla hieman Doorsin tyylin – ehkä siksi että niitä soittaa itse Manzarek. X myös versioi debyytillään Doorsin ”Soul kitchenin”

Wild Gift (1981) ilmestyi seuraavana vuonna. Se on periaatteessa samaa kamaa, mutta nopeampaa. Junakomppia on lisätty ja Doors-hippuset on siivottu pois. Tällä levyllä X muistuttaa Spiritualizedin muutamaa teosta – ei musiikillisesti, vaan siksi, että kyse on laadukkaasta albumista ilman yksittäisiä hittejä.

Under the Big Black Sun (1982) oli ennestään tuttu. Se ei ehkä ole debyytin veroinen klassikko, mutta se on loistava levy. Heti levyn avaava ”The hungry wolf” on hieno, kuin myös sitä seuraava ”Motel room in my bed”, puhumattakaan kolmannesta raidasta ”Riding with Mary” tai levyn loppupään rallista ”How I (learned my lesson)”. Aikaisemmista poiketen levy sisältää myös hidastempoista, kantrimpaa materiaalia. Cervenka on todennut tämän olevan hänen suosikkialbuminsa bändin tuotannosta. Kommentti ei yllätä, jos ajatellaan levyn tasoa, mutta se on myös surutyö – osa biiseistä käsittelee auto-onnettomuudessa kuollutta Cervenkan siskoa Mirielleä (Mary).

More Fun in the New World (1983) rytkyy eteenpäin taattuun tahtiin, mutta vähemmän punkisti. ”We’re having much more fun”, ”True love part 1” ja ”Poor girl” voi poimia esimerkeiksi levyn alkupuolelta. Mukana on myös jytäkkä versio Jerry Lee Lewiksen ensimmäisenä levyttäneestä kappaleesta ”Breathless”, jonka he esittivät myös David Lettermanin ohjelmassa (löytyy YouTubesta). Saman biisin singleversio on edellisen albumin cd-version bonusmateriaalina.

Ain’t Love Grand (1985) on soundillisesti melkeinpä katastrofi. Tuottajan paikalla Manzarekin korvasi Michael Wagener, joka loihti kaupallisemman äänimaiseman. Se tarkoitti askelta aikansa tukkametallin suuntaan, sillä juuri niitä Wagener oli tottunut tuottamaan (Dokken, Keel, Extreme, Bonfire, Skid Row, Motley Crue, Great White, myöhemmin myös Rasmus ja Lordi). Jos en tuntisi X:n aikaisempia levyjä, voisin pitää tästä: todeta, että on aika omaperäinen ja kaikin puolin mainio hard rockista ja popista ammentava bändi. Nyt joudun vähän yskimään ja nikottelemaan, mutta alkujärkytyksen laannuttua on myönnettävä, että levyllä on hyviä biisejä. Cd-versiolla on bonuksia ja niissä on muun muassa Replacementsin ”I will dare” ja Small Facesin ihana ”All or nothing”, mutta ei ihan alkuperäisten veroisina versioina.

Seuraavana vuonna julkaistiin yhtyettä käsittelevä dokumentti X: The Unheard Music, joka löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Se koostuu juttelusta ja musiikista, ja niistä jälkimmäinen on kiinnostavampaa, vaikka rupattelu avaakin yhtyeen kulisseja.

See How We Are (1987) on yhtä kaukana punkista kuin edeltävä Ain’t Love Grand. Tyyli on hieman toisenlainen, nimittäin Amerikan valtavirtainen rock, jossa on vain häivähdys yhtyeen alkutaipaleelle ominaista punkkia ja junakomppia. Edellisen tapaan sillä on kuitenkin hyviä biisejä.

Hey Zeus! (1993) on yhtyeen viimeisin studioalbumi, mutta sitä ei löydy Spotifysta. YouTubea selailin sen verran, että ainakin osa albumista kuulostaa 1990-luvun alun amerikkalaiselta indielevyltä. Toisin sanoen yhtye vaikuttaa siirtyneen albumilla taas kohti tekoaikansa äänimaailmaa ja tyyliä. Tämän vain harva yhtye tekee onnistuneesti, enkä usko menettäneeni mitään todella merkittävää siinä, etten ole kuullut albumia kokonaan.

Yhtyeen liepeiltä löytyy myös Knitters, joka on suunnilleen X jatkettuna Blastersin Dave Alvinilla ja läskibasistilla. Knitters soittaa kantri-rockabillyä, joten tältäkin osin X:n musiikilliset vaikutteet tulevat läpinäkyviksi.

Kuuntelurupeaman alkuvaiheessa laitoin tilaukseen viisi albumia sisältävän boksin, kun halvalla sai. Ostos ei todellakaan kaduta, mutta yhtyeessä on myös heikkoja kohtia. Biisimateriaali voisi olla vähemmän tasalaatuista. Pari hittiä nostaisi bändin uuteen sfääriin. Lisäksi varhaistuotannosta tulee helposti yliannostus, jos ei pidä taukoja.

Vaikka X tuskin yltää koskaan samaan kastiin Crampsin, Dead Kennedysin ja Gun Clubin kanssa – jos niitä on edes mielekästä verrata – on jotenkin käsittämätöntä, etten ole aikaisemmin perehtynyt kuin pieneen osaan yhtyeen tuotannosta. Vaikka yhtyeen koko tuotanto ei ole läpikotaisin timanttista, yhdistäessään rockabillya ja muuta juurimusiikkia punkkiin omintakeisella tavalla X on kuitenkin juuri ”minun musiikkia”.

Ei kommentteja: