Tutkijavierailu Ottawaan

Loka-marraskuussa avautui mahdollisuus matkustaa kutsuttuna vieraana melkein kahdeksi viikoksi Ottawaan, jonne oli kasautunut yhteensä kolme akateemista tapahtumaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli seminaari ”Uskonto tavallisena päivänä mediassa”, jossa vertailimme Australian, Englannin, Kanadan ja Suomen sanomalehtien uskontouutisointia ”tavallisena päivänä” 17. syyskuuta 2013.

Toinen seminaari kulki otsikolla ”Kulttuurinen jako”. Se oli massiivisen Religion and Diversity -projektin kaksipäiväinen tapahtuma. Samassa huoneessa oli suuri joukko tunnettuja uskonnontutkijoita. Yksi opiskelija sanoikin, ettei ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin montaa tutkijaa, joiden tekstejä on lukenut.

Seminaarissa oli useita lyhyehköjä alustuksia projektin jäseniltä sekä muita puheenvuoroja. Edellisen päivän seminaarin pohjalta pidimme yhteisalustuksen, jossa jokaisesta neljästä maasta oli puhuja. Pidin lyhyen alustuksen omasta osuudestani, mutta valmistelin sen sinä aikana, kun puhujatoverit kertoivat omasta osuudestaan. Se on strategia, jossa ei ole mitään ylpeilemistä, mutta tulipa kokeiltua, kun alun perin oli suunniteltu, että osallistun vasta keskusteluosuudessa.

Kolmas akateeminen ohjelmanumero oli väitöskirjan tekijöiden kaksipäiväinen työpaja, jonka pidin Kim Knottin kanssa. Ensimmäisenä päivänä keskityimme osallistujien aiheiden kommentointiin ja toisena valikoimme keskeisiä osa-alueita teorioista menetelmiin ja tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin.

Matkalla oli hieman aikaa tutustua myös ympäristöön.

Ottawa on kaupunkina pienehkö. Sen läpi kulkeva joki on samalla Quebecin ja Ontarion osavaltion raja. Pääkaupunkina siellä on esimerkiksi parlamentti, joka sijaitsee kukkulalla. Sieltä on hieno näkymä joelle ja Quebecin puolelle. Etnisesti ja uskonnollisesti Ottawa on miedosti monimuotoinen, mutta pääasiallisesti valkoinen ja kristitty, kaukana maan suurkaupunkien kirjavuudesta.

Parlamentin lisäksi kaupungin nähtävyyksiin kuuluu muutama arvostettu museo. Itse valitsin kirjosta kansallisgallerian, jossa oli eurooppalaista, kanadalaista ja inuiittien taidetta enemmän kuin yhdellä kerralla jaksaa niellä. Lisäksi siellä oli yksi kopio Max Klingerin pronssisesta Nietzschen päästä. Alkuperäinen on Weimarissa Nietzsche-arkistossa, jossa olen vieraillut myöskin. Yksi suosikeistani oli kanadalaisen William Kurelekin ”Wintertime North of Winnipeg” vuodelta 1962 (kuvassa).

Viikonloppuna ei ollut akateemista ohjelmaa, joten matkasin hetkeksi Montrealiin, joka oli kaupunkina hyvin erilainen kuin muu kokemani Kanada. Ensimmäisenä yllätti, että julkiset kyltit ja kuulutukset ovat käytännössä vain ranskaksi, vaikka asiointi sujuu myös englanniksi. Toiseksi yllätti kaupungin eurooppalaisuus, erityisesti verrattuna Torontoon ja Ottawaan. Kadut eivät olleet yhtä leveitä.

Montrealissa tuli käveltyä paljon. Ilonan ja Kaisan avustamana näin paljon viehättäviä kuppiloita ja ravintoloita. Kävely Mount Royalin päälle avasi kirpakassa auringonpaisteessa näkymän kaupungin ylle. Ainoa varsinainen koettu nähtävyys oli vierailun arvoinen kirkko Notre Dame. Tuli myös nähtyä vähän Hokkarihemmojen kuvauspaikkoja.

Matkalla yritin oppia jotain Kanadasta, erityisesti sen uskonnollisesta kentästä ja alueellisista eroista. Olisin halunnut kuunnella aiheesta enemmän, mutta ainakin opin hieman maan sisäisistä eroista sekä hienoja akronyymeja, joilla luokitellaan uskonnollista monimuotoisuutta: mtv (Montreal, Toronto, Vancouver – erittäin monimuotoisia mutta eri tavoin), ceo (Calgary, Edmonton, Ottawa – monimuotoistuvia mutta vahvasti kristillisiä), pikkukaupungit ja maaseutu (suhteellisen homogeenisia).

Mediadebatteja seurailin vähemmän kuin suunnittelin, mutta en voinut välttyä Suomessa asti uutisoidulta Toronton kaupunginjohtaja Rob Fordilta, joka vihdoin tunnusti, että hän on videolla, jossa poltetaan crack-kokaiinia. Sanomalehdissä kiertävä kuva on melko huvittava, kuin myös visuaaliset kommentit – googlatkaa ”rob ford crack”.

Kanada on ruokamahdollisuuksiltaan monipuolinen myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Menu koostui esimerkiksi shawarmasta, falafelista, ankasta, simpukoista, kalakeitoista, sushista, enchiladoista kaakaomausteisessa molekastikkeessa, burgereista, poutinesta ja afganistanilaisista lihapullista. Majavan häntää ja pannukakkuja siirapilla – joka on kuulemma tavallinen aamiainen – en syönyt. Vaahterasiirappikarkit olivat kuitenkin juuri sopivia minun makuuni.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun menimme pienellä porukalla japanilaiseen ravintolaan. Sovimme, että ravintolassa aikaisemmin käynyt Linda Woodhead valikoi listalta annoksia, jotka jaamme yhdessä. Hän oli kuin lapsi karkkikaupassa, mutta täytyy sanoa, että tuli maisteltua kaikenlaista laadukasta kalaa ja vähän eksoottisiakin makuja. Hintaa illalle tuli enemmän kuin mitä meni ruokaan kuukaudessa opiskelija-aikana, mutta mukavaa oli.

Tätä kirjoittaessa olen vielä Ottawassa, mutta toivottavasti elämykset on jo koettu ja vältän mutkat matkassa takaisin Suomeen.