Media, uskonto ja kulttuuri – kommentti kirjaan

Miten media, uskonto ja kulttuuri kytkeytyvät toisiinsa? Mitä uskonnolle tapahtuu digitaalisessa mediakulttuurissa? Millaista uskonnollisuutta media luo, tukee ja ylläpitää?

Tällaiset kysymykset ovat keskeinen osa tutkimusalaa tai -verkostoa, jonka puitteissa on järjestetty konferensseja joka toinen vuosi. Nykyään se on myös institutionalisoitunut median, uskonnon ja kulttuurin kansainväliseksi seuraksi. Itse olen käynyt näissä konferensseissa tätä kirjoitettaessa kaksi kertaa, 2010 Torontossa ja 2012 Eskisehirissä, Turkissa. Elokuussa järjestön konferenssi pidetään Canterburyssa, Englannissa. Sinnekin olen menossa.

Yhdysvaltalaisen teologin Jeffrey H. Mahanin kirjoittama Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) pyrkii luomaan yhtenäisyyttä tälle moninaiselle tutkimusalueelle. Se koostuu yhdeksästä lyhyehköstä Mahanin kirjoittamasta luvusta, joiden sisään on upotettu kaksi muiden kirjoittamaa ”reflektiota” per luku. Erilaisiin esimerkkitapauksiin pureutuvien reflektioiden kirjoittajina on yhdysvaltalaisia tutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin. Useimmat heistä ovat vakiintuneita nimiä tässä porukassa. Teoksen tarkemman sisällön näkee täältä:

http://www.amazon.co.uk/Media-Religion-Culture-An-Introduction/dp/0415683203/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1405329721&sr=8-1&keywords=jeffrey+mahan+media+religion

Mahan käy läpi monia teemoja ja kysymyksiä, joiden kautta saa asiallisen käsityksen median ja uskonnon kytköksistä. Kirja täyttää tehtävänsä johdantoteoksena siihen, mitä järjestön ytimessä tehdään. Itseäni kuitenkin hiertää viisi seikkaa. Käyn ne läpi tässä lyhyesti. 

Ensiksi, teoksessa on hyödynnetty hyvin vähän eurooppalaista keskustelua ja vain yksi laajempi esimerkki on Euroopasta (tanskalaisen Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat). Amerikkalainen keskustelu on ymmärrettävästi keskittynyt Yhdysvaltoihin, sillä se on tekijöille tutumpi ja siellä on teoksen keskeisin markkina-alue. Sen lisäksi tutkijat ovat fasinoituneita globaalista etelästä, mutta Eurooppa – how boring. Tosin jos vertaa toiseen johdantoteokseen, Daniel Stoutin kirjoittamaan Media and Religion (Routledge 2012), Mahanin teksti on huomattavasti globaalimpaa ja sensitiivisempää eri lokaatioille.

Toiseksi, teoksessa hyödynnetään turhan niukasti uskontososiologista keskustelua, vaikka sitä on selvästi enemmän kuin vaikkapa Stoutin teoksessa. Mahan kirjoittaa esimerkiksi median vaikutuksesta uskonnollisiin auktoriteettirakenteisiin ja yksilöllisiin identiteetin konstruoimisiin, mutta kovin syvälle uskontososiologiseen keskusteluun ei mennä. Syksyllä ilmestyy Kennet Granholmin, Marcus Mobergin ja Sofia Sjön toimittama Religion, Media, and Social Change (Routledge 2014), jonka johtoajatuksena on tuoda uskontososiologinen teoretisointi ja media/uskonto/kulttuuri -tyyppinen ajattelu keskusteluyhteyteen. Toivottavasti se teos saa aikaan jotain hyvää tällä saralla. http://routledge-ny.com/books/details/9780415742825/

Kolmanneksi, teokselle ja oikeastaan koko tutkimusverkostolle on tyypillistä uskontotieteen teoriakeskustelujen heikohko tuntemus. Mahanilla on pari viitettä Robert Orsiin, josta on tullut yhdysvaltalaisille ei-uskontotieteilijöille jonkinlainen uskontotieteen (ainoa) edusmies. Hänen sanansa otetaan vakavasti ja melko kritiikittömästi. Ihan Daniel Stoutin johdantoteoksen ongelmiin Mahan ei ajaudu. Tässä uskontotiedettä ei sentään edusta ennen toista maailmansotaa kuollut teologi Rudolf Otto. Uskonnon kategoriaa, sen rakentumista ja yhteiskunnallista erityiseksi tekemistä pohtivaa viimeaikaista uskontotieteellistä keskustelua teoksessa ei ole (Fitzgerald, McCutcheon etc.), vaikka siinä sivutaan monia näiden kannalta keskeisiä teemoja. Keskustelu käydään toisten tutkijoiden kautta ja avulla. Mahanin lähtökohtana on tarkastella mediaa, jonka puitteista löytyy teologista ajattelua ja väljästi ajateltuna uskonnollisia käytäntöjä. Lähtökohtana ei ole uskonto vaan media (mediasta uskontoon). Koska itse olen koulutukseltani uskontotieteilijä, lähestyn aihepiiriä toisesta suunnasta (uskonnosta mediaan). Minusta tässä on melko suuri ero. Kumpikaan ei ole väärä, mutta ero kertoo siitä, että itse näen asiat hieman toisesta perspektiivistä.

Neljänneksi, teoksessa käsitellään jopa media/uskonto/kulttuuri -porukan teoretisointien kirjoa melko kapeasti. Reflektioiden kirjoittajina on yhdysvaltalaiset kaverit, jotka toki edustavat kohtuullisen hyvin keskustelunaiheita ja lähestymistapoja, joita näissä piireissä käydään. Jostain syystä esimerkiksi pohjoismaissa enemmän keskustelua herättänyttä ajatusta uskonnon mediatisoitumisesta – jota on kehitellyt erityisesti tanskalaisprofessori Stig Hjarvard – ei mainita sanallakaan.

Viidenneksi, teoksessa on suotu todella vähän tilaa kysymyksille siitä, miten uskontoja representoidaan valtamediassa, miten uskonnosta uutisoidaan, miten uskonnosta tulee uutinen ja miten uskontoaiheiset mediadebatit uskontokriitikoineen ovat osa yhteiskunnan organisoitumista. Mielestäni tämä on erittäin suuri puute. Ylipäätään teoksessa käsitellään todella vähän sanomalehtiä ja televisiota. Ok, on siinä vähän televisiosta Yhdysvalloissa, kontrastina digiajalle, ikään kuin televisio ei olisi enää tärkeä. Nykypäivän radiosta ei kirjoiteta laisinkaan, vaikka esimerkiksi Suomessa radiota kuunnellaan keskimäärin kolme tuntia päivässä. Jopa tietokone- ja konsolipelejä käsitellään saman verran kuin edellä mainittuja yhteensä. Elokuvista – sinänsä tärkeä osa aihepiiriä – kirjoitetaan yli kymmenen sivua verrattain yksityiskohtaisesti. Teoksessa aihepiirit eivät ole tasapainossa.

Teoksen painopiste on siinä, miten ihmiset käyttävät digitaalista mediaa merkityskäytäntöjen ja identiteettien luomiseen. Lisäksi Mahan nähdäkseni sekoittaa uusmedian interaktiivisuuden (pitää pääosin paikkansa) perinteisen massamedian auktoriteettirakenteiden hajoamiseen (epäuskottavaa siinä mittakaavassa kuin digientusiastit sen esittävät ja empiirisesti epätosi uskonnon ja median joidenkin suhteiden osalta). Se, että paavilla on Twitter-tili, ei tee siitä interaktiivista, mutta uusmedia tarjoaa tietenkin tilaa moniäänisyydelle. Äänien valtasuhteet ovat kuitenkin epätasaisempia kuin Mahan antaa ymmärtää.

Oma artikkelini, jossa puolustan perinteisen massamedian uskontokäsittelyn tutkimisen tärkeyttä, löytyy täältä:

http://ojs.abo.fi/index.php/scripta/issue/view/37/showToc

Mahanin teos on viidestä kriittisestä huomiosta huolimatta askel eteenpäin. Se kokoaa alan keskustelunaiheita (joskin valikoiden) ja on oikein käyttökelpoinen sisäänheittäjä niihin. Canterburyn konferenssissa on paneeli, jossa keskustellaan kirjasta. Jää nähtäväksi, nostaako kukaan kommentoijista näitä kriittisiä huomioita esiin.