Yleisradion uusliberalisoituminen ja mafiasukupolvi

Pieni kierros Akateemisen kirjakaupan kesäalessa tuotti tulosta. Käteen jäi pari kirjaa. Yksi niistä oli Yleisradion taloustoimittajana 26 vuotta työskennelleen Seppo Konttisen kirja Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta (2012).

Kirja lataa täyslaidallisen anekdootteja ja esimerkkejä siitä, miten Yleisradio muuttui vähän kerrallaan uusliberalististen oppien ja uuden julkishallinnon dogmien mukaisesti johdetuksi instituutioksi. Erityisen kovan käsittelyn saa Yleisradion johtajana 2005–2010 toiminut Mikael Jungner – eikä muun mielikuvani perusteella ole syytä epäillä Konttisen perusväittämien kohdallisuutta, vaikka tekijälle on jäänyt hampaankoloon aika paljon tähteitä.

Tarina menee kuitenkin ajassa taakse päin. Konttinen kertoo, miten digihuuma puskettiin läpi tavalla, joka ei hyödyttänyt Yleisradion omistajia (”kansaa”), vaan yrityksiä. Yleisradiolle se meni kalliimman reitin kautta. Hän selvittelee, miten Lipposen 1990-luvun puolivälin hallituksen aikainen uusliberaali politiikka, yksityistämisvimma ja kyseenalaistamattoman aseman saanut kilpailuttaminen ulottui myös Yleisradioon ja Jungnerin aikana jopa sen ruokalatarjontaan, joka oli ennen Yleisradion työntekijöiden omistuksessa. Se vain vahvistaa käsitystäni tuon ajan hallituksesta ja Lipposen kauaskantoisista saavutuksista.

Muutoin Kontinen käsittelee myös erilaisia Yleisradion johdon esittämiä uhkauksia, syytöksiä ja sensurointipyrkimyksiä, erityisesti silloin kun juttuaiheiden kohteena on ollut joku talousvaikuttaja, jonka suhde yhtiön johtoon on ollut kiusallisen läheinen.

Lisäksi Konttinen listaa esimerkkejä Yleisradion suomettumisesta, siitä, että kriittisesti tai edes realistisesti Neuvostoliittoa käsittelevät ohjelmat hyllytettiin. Tämä on mielenkiintoinen seikka, koska se tuo lisävaloa siihen, missä suomettumista esiintyi. Näyttää siltä, että korkeimmassa politiikassa ja julkisrahoitteisessa Yleisradiossa näin oli, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat kritisoivat Neuvostoliittoa melko suorasanaisesti vuodesta toiseen. Meillä oli tässä mielessä vapaa lehdistö, mutta ilmeisesti ei vapaata Yleisradiota.

Kiinnostavaa on se, että kaksi kertaa mainittu Jari Lahti tulee esiin myönteisessä valossa miehenä Yle Areenan (ja elävän arkiston) – Jungnerin alaisena – ja vuonna 1998 perustetun Yle Puheen takana tai kyljessä. En tunne Lahden tekemisiä, mutta kuluttajana olen sitä mieltä, että Areena ja Puhe ovat Ylen onnistuneimmat siirrot Radiomafian perustamisen jälkeen.

Kirjalla on oma tyyli. Sen on kirjoittanut ikäihminen, jonka ei tarvitse pelätä työpaikkansa tai urakehityksensä puolesta. Tyyli on paikoitellen myös sen suurin ongelma. Teos on nimittäin sen tason tilitys, joka tuntuisi sisältävän myös henkilökohtaista katkeruutta, ettei ulkopuolinen voi aina olla täysin vakuuttunut tekijän uskottavuudesta kaikissa yksityiskohdissa. Pääosin oletan, että suuret linjat pitävät paikkansa. Paikoin olisi toivonut tekijän myös sanovan, mikä piikittelyn kohteessa oli vialla ja mikä olisi ollut se parempi ratkaisu (ja miksi). Ongelmista huolimatta sisäpiiriläisen tulkintaa tapahtuneista on todella kiinnostava lukea.

Kirjan yksi kiinnostava, joskin varsin suppea pohdinta liittyy Yleisradion toistuvasti epäonnistuneisiin pyrkimyksiin tavoittaa nuoret. Tämä on onnistunut kunnolla silloin kun Radiomafia eli ja hengitti. Vuonna 1990 perustetusta Radiomafiasta tuli ainakin minulle ja monille ystävilleni aikansa keskeisin sivistäjä kirjastojen ohessa. Voisikin puhua mafiasukupolvesta. Olen myös lamasukupolvea, enkä luultavasti olisi kirjoittanut väitöskirjaani käyttämällä aineistona 1990-luvun laman työttömien kirjoituksia, ellen olisi osa sitä. Paljon enemmän olen kuitenkin mafiasukupolvea.

Itselleni Radiomafia tarjosi yhden keskeisen väylän musiikkiin aikana ennen internetiä. Miettisen Räkärodeo oli kaikkein tärkein yksittäinen ohjelma, joka täytti keskiviikkoillat. Kun täytin 18 vuotta, en mennyt baariin oluelle, koska radiosta tuli Räkis. Tunnin mittainen Marginaali oli toinen keskeinen ohjelma, jonka profiili täydensi Räkärodeota mainiosti.

Kuuntelin usein toisella korvalla myös arkiset musiikkilähetykset (Rockmafia?, Upteekki?), joissa mentiin valtavirtaisempaan suuntaan, ennen kuin liimauduin radion ääreen illan erikoisohjelmien ajaksi. Tutti frutti tarjosi 50-luvun rokkia, Ulvovat sudet bluesia, Kantrispagetti kantria ja lähigenrejä, Metalliliitto heviä, Avaruusromua kokeilevaa sekoilua, Ilmestyskirja (enimmäkseen kotimaista) uutta punkkia, Lontoo Lontoo syvempiä raportteja Brittien musiikkimaailmasta. Sitten oli se maailmanmusiikin ohjelma, jonka nimen olen unohtanut, olisiko ollut Kauriin kääntöpiiri. Sunnuntaisin tuli kuunneltua satunnaisesti myös top40 listaohjelmaa, johon minua joskus haastateltiinkin. Ja niin edelleen. Musiikkia rakastavat teinit – oletteko kateellisia ohjeistetusta tarjonnasta?

Toki nyt on enemmän materiaalia saatavilla, YouTubet ja Spotifyt, mutta ne eivät suoraan korvaa hyvin toimitettua radio-ohjelmaa.

Radiomafia ei rajoittunut musiikkiin. Sieltä tuli kuunneltua kaikenlaisia puheohjelmia. Alivaltiosihteeri, Koe-eläinpuisto, Timanttien jäljillä, Eldorado, aamuohjelma ja mitä niitä oli. Ainoa ärsyttävä oli perjantai-illan Salovaaran juontama show, jossa lähetettiin ”lärveisiä” sinne sun tänne, mutta muistan kuunnelleeni tohkeissani arki-illan puheohjelmaa. Mieleen on jäänyt se (Eldorado?), jossa selvitettiin kerran pitkään Malleus Maleficarumin ja laajemmin noitavainojen historiaa.