Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.