Amerikan indiekulttuurin evoluutio

Kerran Twitterissä törmäsin Kaya Oakesiin. Huomasin hänen kirjoittaneen teoksen nimeltä Slanted and Enchanted: The Evolution of Indie Culture (2009). Kun teoksen nimi on lainattu itselleni rakkaan yhtyeen Pavementin debyyttilevystä ja kun kirjan sai kotiin käytännössä postikulujen hinnalla, tuli ostopäätöksestä helppo. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin ehdin lukemaan sen.

Oakesin teos koostuu johdannosta ja kymmenestä luvusta, joista suurin osa keskittyy pariin bändiin, alueeseen tai ilmiöön. Osansa saavat fanzinet, sarjakuvat (erityisesti Robert Crumb), design ja lehdet (esimerkiksi Kitchen Sink, jonka perustajiin Oakes itse kuului).

Myös bändeihin ja artisteihin keskittyvissä luvuissa havainnollistetaan jotain ulottuvuutta. Minutemeniin – ja sen basisti Mike Wattiin – sekä Mission of Burmaan painottuvassa luvussa korostetaan omaehtoista ja jatkuvaa kiertämistä ja keikkailua. Operation Ivyä ja Green Daytä käsittelevä luku hahmottelee paikallisuuden merkitystä. Tässä tapauksessa Californian Bay-alue on keskiössä. Olympiaan ja Seattleen keskittyvä luku nostaa esiin edellisen osalta Beat Happeningin ja riot grrrls -ilmiön (Bikini Kill, Kathleen Hanna) ja jälkimmäisestä tietysti grungen sekä samalla K recordsin ja Sub Popin tässä järjestyksessä.

Kun grunge teki indiestä valtavirtaa 1990-luvun alussa, indien piti luoda nahkansa. Sitä edustaa kirjan nimeenkin viittaava Pavement, matalan profiilin sisäänpäin kääntynyt hidastempoinen kitaroihin katoava ja lyyrisesti kiemurainen hiomaton timantti.

Pavement, samoin kuin Silver Jews (alussa lähes sama bändi eri nokkamiehellä), edusti keskiluokkaista kulttuuria, jossa haluttiin opiskella. Vaikutteita imettiin opiskelukaupunkien kirjakaupoista, kahviloista ja kollegeradioista. Lavalla ei rokattu eikä poseerattu. Siellä soitettiin perusvaatteet päällä, joskus tylsistyneen näköisenä ja jopa istualtaan. Poliittisuuden tilalla oli epäsuora ilmaisu, runous, metaforiikka ja sanaleikit. Pavementin Stephen Malkmus laulaa kappaleessa ”In the mouth a desert”: ”And Id is all we have, so wait to hear my words, and they’re diamond sharp.” Jos jokin on ”diamond sharp”, niin ymmärrätte, ettei kyse ole aivan suorasta ilmaisusta. Ja välillä vitsailtiin kaupallistuneille sukulaissieluille, kuten Smashing Pumpkinsille ja Stone Temple Pilotsille (kappaleessa ”Range life”).

Mainittakoon sekin, että Silver Jewsin lyriikat ovat huomattavasti maanläheisempiä, koskettavampia ja vähemmän kikkailevia. Ja se, että Oakesin pointti Pavementin osalta ei ole vain heidän musiikkinsa, vaan sen ajan levy-yhtiöt, jotka tekivät välittömästi jakelusopimukset suurten yhtiöiden kanssa. Jos 80-luvun indieyhtiöt olivat antiteesi suurten teesille, 90-luvulla syntyi synteesi – ei sulautuminen vaan jakelusopimuksiin perustuva molempia hyödyttävä rinnakkaiselo.

Oakes on pitänyt indiekulttuuria käsitteleviä kursseja. Hän havainnollistaa hyvin, miten asiat ovat erilaisia hänen ja opiskelijoiden näkökulmasta. Tietyt ajatukset, toimintatavat ja artistit ovat opiskelijoille tuntemattomia. Ensimmäisenä sanasta ”indie” opiskelijoille tulee mieleen ”skinny jeans”. Ja perusteellisemmin opiskelijan suusta: ”Indie’s really just hipsters in skinny jeans. That’s all it is anymore.”

Slanted and Enchanted sisältää mainioita palasia, mutta lopultakin se jää kauaksi musiikkikirjojen aatelista. Musiikkia siinä käsitellään nimittäin aivan liian vähän. Muiden aspektien käsittely ei lähde lentoon aivan toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen luvun teema – indiebändien brändäys – on äärimmäisen kiinnostava, mutta Oakes tarjoaa vain lyhyitä esimerkkejä (Shins, Death Cab for Cutie, Radiohead) sen sijaan että kävisi edes yhden tapauksen perusteellisesti läpi. Lisäksi olisin kaivannut analyyttisempaa, kulttuurihistoriallisesti ja sosiologisesti vankempaa otetta.

Musiikkimaailman nopean muutoksen huomaa siitä, että vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa kirjoitetaan monissa kohdin MySpace-sivustosta.

Indie on erikoinen termi, sillä se viittaa vakiintuneista musiikkimarkkinoiden toimijoista riippumattomaan toimintaan mutta myös musiikkityyliin. Indie on levyttämistä suurten yhtiöiden ulkopuolisille merkeille, tuotosten levittämistä omien kanavien kautta, keikkojen organisoimista vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolella. Vaikka erilaisia riippumattomia toimintatapoja on ollut aikaisemminkin, musiikkimaailmassa indie viittaa ensisijaisesti 80-lukuun. 90-luvulla moni ”indie”bändi hyppäsi suurten kelkkaan. Indie on myös vaikeasti lokeroitava musiikkityyli. Sen määrittämisessä ei toimi tiukat rajat, vaan prototyyppinen ajattelu. Itselleni Yo la tengo on musiikillisesti indien prototyyppi. Kaikki sitä lähellä oleva on tyylillisesti jossain määrin indietä.

Muistan vielä kun Provinssirock pyhitti yhden lavoista suomalaisille indiebändeille vuonna 1991. Se tarkoitti käytännössä pienlevy-yhtiöiden bändejä, joista osa soitti punkkia, osa kitararokkia, osa helkkypoppia, osa goottivaikutteista kitaramusiikkia. Kaupallisesti se tuskin kannatti, mutta ei festivaalin budjetti voinut siihen kaatuakaan. Minusta se oli taiteellisesti yksi hienoimmista teoista festivaalin historiassa. Sitä varten painatettu erillinen vihko bändikuvineen ja discografioineen oli Seinäjoella kasvaneelle teinille yhdenlainen kulttiesine, jota selailtiin oman huoneen pöydän ääressä usein.