Vuorossa
on seuraavat kymmenen albumia yhtyeeltä The Fall. Tältä aikakaudelta hyllystäni
löytyy vain kaksi bändin studioalbumia, The
Infotainment Scan (1993) ja The Light
User Syndrome (1996), jonka ilmestyminen sai minut ensimmäistä kertaa
ajattelemaan hajanaisuudestaan huolimatta, että ehkä The Fall voisikin olla
minun juttuni.
I Am Kurious Oranj (1988) ilmestyi vain
puoli vuotta The Frenz Experimentin
jälkeen. Se kuuluu albumeihin, joita en ole aikaisemmin kuunnellut. Tässä
vaiheessa The Fall teki kohtuullisen helposti lähestyttävää musiikkia, mikä
näkyi myös menestyksessä. Teoksen oli tarkoitus olla ääniraita
balettiesitykseen. Osa biiseistä on nauhoitettu livenä. Kyse on väljästä teemalevystä,
joka siismlinkittyy balettiesitykseen, joka perustui Vilhelm III Oranialaisen
300-vuotisjuhlaan. Se on kepeä mutta ei löysä, helpohko mutta ei kosiskeleva.
Sen tunnetuin kappale saattaisi olla avausraita ”New big prinz”, josta on myös
video. Siinä tosin paljastuu yksi tuotteliaisuuden salaisuuksista. Raita lainaa
yhtyeen ”Hip-priestiä” samoin kuin ”Last nacht” perustuu edellisen levyn
”Bremen nachtiin”. Nimibiisi ”Kurious oranj” hakee vauhtia reggaen rytmeistä.
Amerikkalainen musiikkikriitikko Robet Christgau, joka ei ole yhtyeen suuri
ystävä, nosti tämän levyn yhdeksi yhtyeen parhaita ja kuvasi sitä tulokseksi,
joka syntyy yhdistämällä OMD ja Stooges. Aika mielikuvituksellinen muotoilu
albumista, joka kuitenkin kuulostaa lähinnä The Fallilta, vaikka ihan
ymmärrettävä, kun kuuntelee ”Cab it up” -kappaleen ksylofoni(?)melodiaa. Se tuo
mieleen OMD:n ”Enola gayn”.
Extricate (1990) ei ole ehkä erolevy,
mutta Smithien ero kuuluu levyllä. Siinä ei ole rouvan kädenjälkeä, mikä
tarkoittaa vähemmän melodisuutta, vaikeampaa lähestyttävyyttä. Muutenkin Smith
on antanut enemmän tilaa muille jäsenille osallistua biiseihin. Lisäksi levyllä
on onnistunut The Monks -kover ”I hate you” nimellä ”Black monk theme”.
CD-painoksella on toinenkin The Monkin kappale, ”Oh, how to do now”, jonka The
Fall esittää vähemmän mielikuvituksekkaasti nimetysti ”Black monk theme part II”,
mutta vinyylipainokselta se puuttuu. ”Popcorn double feature” on
poikkeuksellisen melankolista yhtyeelle, mutta varsin onnistunut biisi.
Vastaavasti ”Hilary” on yhtyeelle harvinaisen hauska ja letkeä.
Kuusiminuuttinen, pahaenteisen kabareen tai yökerhon mieleen tuova ”Chicago
now” toimii tempovaihteluineen ja pari viimeistä raitaa löytävät yhtyeelle
tutun junakompin. ”Telephone Thing” oli jonkinlainen hitti, kun konemiehet
Coldcut tekivät sitä yhteistyössä yhtyeen kanssa. Levyn outolintu on
rauhallinen balladi ”Bill is dead”, joka lähti Smiths-parodiasta mutta muuttui
vakavaksi biisiksi. Minulle se ei ole tärkeä biisi alkuunkaan, sillä siinä The
Fall on ilman Beefheart-vaikutteita, krauttia ja rockabillya – elementtejä,
jotka minulle muodostavat yhtyeen kulmakivet. Arviot olivat myönteisiä. NME
antoi täyden kympin. Itse pidän levyn ensimmäisiä raitoja vahvana keskitasona,
mutta kokonaisuus paranee loppua kohden. Sen (ainoat) heikkoudet ovat ne, että
yhtyeestä ei tule esiin uusia puolia ja muutenkin ote on hitusen varovainen.
Levyä seuranneella kiertueella kaksi yhtyeen kuudesta jäsenestä sai kenkää.
Shift-Work (1991) on musiikillisen
uudistumisen hetki. Yleissoundi on säksättävä. Biisirakenteet noudattavat
entistä enemmän poppiformaattia. Lieneekö se syynä, että levyn listasijoitus
oli 17. – parempi kuin yhdelläkään aikaisemmalla albumilla. Osa kriitikoista
piti kovasti. NME antoi taas kympin, mutta myöhemmät arviot ovat olleet hieman varautuneempia.
Paketin arvostetuin ja ehkä tunnetuin biisi on yhtyeen normaalitasoon nähden
suora ja pehmeä ”Edinburgh man”, jota moni pitää sanoituksellisesti
poikkeuksellisena, sillä siinä ei piikitellä ketään tai mitään. Ylivoimainen
henkilökohtainen suosikkini tältä levyltä on kuitenkin ”A Lot of wind”, jossa
yhdistyvät Smithin puhelaulu, menevän toisteinen komppi ja vinkuvat kitarat.
Hyviä vetoja on muita, vaikkapa ”Idiot joy showland”. Yhdessä parhaat hetket
nostavat tämänkin levyn onnistuneiden teosten joukkoon. Myöhemmässä
cd-painoksessa on toinen levy, joka sisältää mm. Big Bopperin biisin ”White
lightning” (joka taisi olla myös alkuperäisellä cd:llä mutta ei vinyylillä) ja
oikein hienon pop-kappaleen ”Blood outta stones”, joka taisi olla alkujaan
singlen b-puoli.
Code: Selfish (1992) on kuvattu yhtyeen
teknolevyksi. Sen sisältö ei yllätä, koska jo Shift-Work antoi osviittaa tästä linjasta, vaikka se sisälsikin
paljon perinteisesti rakennettuja popsävelmiä. Jos levyllä onkin
teknovivahteita soundissa, niin vastapainona siellä on myös (melko
mitäänsanomaton) Hank Williams -laina ”Just waiting”. Levyllä on myös
listasijoituksiltaan yksi suosituimmista yhtyeen biiseistä ”Free range” (menestynein
oma biisi), joka tuo mieleen Jesus Jonesin. Arvostelut noudattavat edeltäjän
linjaa: NME tykkäsi yhdeksikön verran, kun taas muut ovat kehuissaan vähän
maltillisempia. Oma suosikkini on vangitseva ja painostava ”Two-Face!” Se
muistuttaa, että The Fall on keskinkertaisina hetkinäänkin kykenevä puristamaan
itsestään ainakin yhden loistavan biisin.
The Infotainment Scan (1993) saapui
taloon vuonna 2013 hinnalla 4,5 euroa. Sitä ennen en tuntenut albumin sisältöä.
Ilmestyessään se nousi brittilistan sijalle 9. ja yhtyettä pidettiin entistä
helpommin lähestyttävänä. Heti kakkosraitana on Sister Sledgen ”Lost in music”
ja cd-versiossa on lisukkeena Lee Perryn ”Why are people grudgeful?”. Sister
Sledgen koverointi on onnistunut. Se säilyttää alkuperäisen diskomenon mutta
yhdistää sen tunnistettavaksi The Falliksi. Jos minulta kysytään, niin
kuuntelen paljon mieluummin tätä versiota. Ja kun yhtyeen levyillä on tässä
vaiheessa aina joku lähes tavallinen pop-kappale, niin nyt sitä paikkaa asuttaa
hieno ”I’m going to Spain”. Myös ”Glam-racket” innostaa. Loppulevykin on
kelvollinen, joten suuria moitteita en voi esittää eikä siihen ole
tarvettakaan. Aivan yhtyeen huippuihin levy ei lukeudu, ehkä jo siksi, että
äänimaailmaltaan tämä ei ole itselleni rakkainta The Fallia. Albumi sai
myönteisiä arvioita, mutta NME:ssä jokin hiersi kun lehti antoi ”vain” 8/10.
Middle Class Revolt (1994) oli
menestykseltään takapakkia hienosti pärjänneeseen The Infotainment Scaniin verrattuna. Sen äänimaailma ei kuitenkaan
ole erityisen haastava. Mitään merkittävästi uutta albumilta on turha etsiä. Kierrätyksen
taitava yhtye ottaa tällä levyllä käsittelyyn aikaisemman kappaleensa ”Hey!
Fascist”, jonka versio on tässä nimellä ”Hey! Student”. Myös kovereita on
totuttua enemmän – yhteensä kolme. Niiden joukossa Groundhogsin ”Junk man” ja jälleen
yksi The Monks -biisi, levyn päättävä ”Shut up!”. Tasaisen hyvä levy. Siinä
lyhykäisyydessään makuarvostelmani. NME paljasti arviossaan suhteensa
yhtyeeseen: bändin omilla standardeilla 7, kaikkien muiden standardeilla 8. Jos
kuuntelet tätä Spotifysta, niin ota huomioon, että biisit ja niiden nimet eivät
pidä paikkaansa kuin kuuden ensimmäisen ja aivan viimeisimmän kohdalla (esim.
”Hey! Student” on kymmenes biisi, vaikka nimi lukee yhdeksännen kohdalla).
Wikipediassa on oikea järjestys.
Cerebral Caustic (1995) on itselleni
entuudestaan tuntematon levy. Smithin ex-vaimo Brix tuli takaisin kokoonpanoon
ja on viidessä raidassa tekijänä. Lähtökohtaisesti hieman huolestuttaa, että
niin suopea NME antoi levylle vain 4/10. Kuuntelu kuitenkin paljastaa, että
kyse on paljon paremmasta levystä. Sen avaava ”The Joke” lupaa paljon; se on
virkeällä tavalla suoran rokkaavaa. ”Don’t call me darling” on sekoitus Smithin
puhelaulua ja rokkinaisen laulua (lienee Brix Smith). Pidän erityisesti
pianosta taustalla. Nämä kuvaavat levyn jatkoa osuvasti. Kyse on rokkaavasta,
paikoitellen melodisesta peruslevystä, jossa on myös The Fallille tuttuja
ominaisuuksia. Kenties Brix Smithin osallisuus toi taas tiettyä
suoraviivaisuutta ja lähestyttävyyttä yhtyeeseen. ”Feeling numb” on yhtyeen
yleiseen tyyliin verrattuna purkkapoppia ja ”Life just bounces” jotain
voimapoppia. Albumilla on yksi lainaraita, Frank Zappan ”I’m not satisfied”,
joka on levyn heikoimpia. Teoksen ilmestymisen jälkeen 16 vuotta kitaraa
yhtyeessä soittanut ja aktiivisesti biisien tekemiseen osallistunut Craig
Scanlon sai kenkää alkoholiongelmansa vuoksi.
The Light User Syndrome (1996) oli
ensimmäinen ostamani The Fall -albumi. Se löytyi Alfa-antikvariaatista 30
markan hintaan (5 euroa). Sitä ennen olin nauhoittanut siitä osan c-kasetille. Kyse
on viimeisestä albumista, jolla Brix Smith on mukana. Mark puolestaan vieraili
legendan mukaan studiossa vain viimeisenä päivänä hoitamassa lauluosuudet.
Silti tai juuri siksi kyse on varsin toimivasta joskin hieman kaoottisesta
levystä. Albumilta oli jäänyt mieleen vain muutama mutta sitäkin iskevämpi
raita. Nytkin kuunneltuna sen ehdottomia – ja koko yhtyeen tuotannon – helmiä
on edelleen ”He pep!”, ”Das vulture ans ein nutter-wain” ja ”Oxymoron”. Brix
Smithin kädenjälki kuuluu raidalla ”Spinetrack”. Se kuuluu yhtyeen
melodisempiin onnistumisiin.
Levitate (1997) on tuntematon teos. Sitä
ei myöskään löydy Spotifysta. Yksittäisiä raitoja on YouTubessa, joten
kuunnellaan niitä. Tähän aikaan bändillä ei mennyt hyvin. Sillä oli
taloudellisia ongelmia, osittain edellisen levyn kiertueen pettymyksen vuoksi.
Smithin alkoholismi ei mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Bändin jäsenet
vaihtuivat. Ex-vaimo Brix oli lähtenyt edellisellä kiertueella. Ihan kaikkia
biisejä en nyt päässyt kuuntelemaan, mutta mitään suurta muutosta levy ei tuo.
Yleisilme on selvästi vähemmän kaoottinen kuin The Light User Syndromella, mutta samalla ääripäät – huiput ja
pohjanoteeraukset – karsiutuvat. Voisi sanoa, että Levitate onkin lähempänä yhtyeen 1990-luvun yleissoundia. Kovereiden
joukossa on Hank Mizellin klassikko ”Jungle rock”, josta The Fall esittää
omanlaisensa lakonisen tulkinnan sekä 50-luvun lopulla tehty ”I’m a Mummy”.
Yksi suosikeistani on neliminuuttinen ”Ol’ gang”, jossa koskettimet ovat lyömäsoitin
ja laulu alkaa vasta puolivälin jälkeen. Voin hyvin kuvitella hommaavani
huonosti saatavilla olevan levyn hyllyyni, jos se julkaistaisiin uudelleen. Albumin
ilmestymistä seuranneena vuonna Mark E. Smith sai NME:n the Godlike Genius
-palkinnon.
The Marshall Suite (1999) tuo rockabillyn
ja stomp-vivahteet takaisin bändiin, mutta ei täysin unohda yhtyen 90-luvulle
ominaista säksättävää yleissoundia. Alun ”Touch sensitive” on suorastaan
partymusiikkia, ainakin yhtyeen omilla standardeilla. Sitä käytettiin myös
automainoksessa. Kun seuraavalla raidalla ”F-’oldin’ money” – Sun-artisti Tommy
Blaken biisi vuodelta 1959 – on handclapseja, niin ollaan hyvällä tavalla aika
viihteellisillä vesillä. ”Shake-off” muuttaa rytmitystä ja vie muutenkin
avaruudellisiin tunnelmiin. The Fall esittää myös The Saintsin punk-klassikon
”This perfect day” kelvollisesti, vaikka ei alkuperäisen tunnelmia
tavoittelekaan. Heti perään tulee musertava ja ahdistava ”(Jung Nev’s)
Antidotes” ja vähän myöhemmin samansuuntainen ”The Crying Marshall”. Olen
valmis julistamaan tämän erinomaiseksi levyksi, joka pitänee hankkia kotiin
sitten kun uusi painos ilmestyy. Tai ainakin tutustun tähän paremmalla ajalla
uudestaan.
1990-luvulla
The Fall julkaisi lähes säntillisesti studioalbumin per vuosi. Vain 1998 jäi
väliin. Matka Kurious Oranjesta
(1988) Marshalliin (1999) sisältää
kymmenen levyä, joista suurin osa kuuluu keskivahvojen teosten sarjaan. Tyylillisesti
ne toivat yhtyeen post-punkin ja taideprojektin suunnalta kohti valtavirran
poppia, säksätystä, billyä, garagea ja rokkia, muuttamatta merkittävästi
yhtyeen omaleimaisuutta. Kaikki studioalbumit lämmittivät tavalla tai toisella,
mutta huomaan, miten vaikeaa minulle on laittaa yhtyeen levyjä
paremmuusjärjestykseen. Niissä on erilaisia hienoja hetkiä, jokaisessa, mutta
yksikään ei ole täydellinen. Siitä ehkä tuleekin bändin viehätys: koskaan ei
tiedä, millä hetkellä eteen tulee kultaa ja millä hetkellä se vaihtuu
kissankullaksi.
Vielä
olisi yksi kymmenen setti jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti