Black
Sabbathin ja monien muiden varhaisten heviaktien kotikaupungista Birminghamista ponnistava Judas Priest kuului lapsuuden
suosikkeihini. Lopetin käytännössä sen kuuntelun vuosiksi teininä, mutta viime
aikoina olen vähitellen innostunut muistelemaan yhtyettä. En hankkiutunut lapsena
ostetuista levyistä eroon, ja hankin pari lisää hyllyyn. Silti tietämykseni
bändin levyistä päättyy 1980-luvun loppuun. Sen vuoksi tein päätöksen kuunnella
kaikki 17 studioalbumia, kahdessa osassa.
Rocka Rolla (1974) on debyyttialbumi,
jonka nimibiisi on ehdoton klassikko. Koko albumi on kuitenkin aina kuulostanut
kehitysvaiheessa olevan yhtyeen tuotokselta. Ja niin nytkin. Lapsena se ei
ollut tarpeeksi heviä, nyt se ei ole tarpeeksi innovatiivinen. Se on vähän
mitäänsanomatonta bluesrokkia, jossa on hevirokin ituja. Pisteet yhtye saa
omatoimisuudestaan – debyytillä ei ole yhtään koveria. Ilmestyessään levystä ei
pahemmin pöhisty ja se suisti aloittelevan yhtyeen taloudelliseen ahdinkoon. Erittäin
onnistuneen nimibiisin lisäksi pisteitä saa alkuperäinen kansi, jossa pullon
kruunukorkissa lukee kokis-fontilla albumin nimi. Myöhempiin painoksiin on
laitettu piirretty örkki.
Sad Wings of Destiny (1976) on ollut
hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Lapsena se oli outolintu, koska se oli
niin kaukana 80-luvun Priestistä. Paljon myöhemmin luin CMX:n haastattelusta,
miten bändin jätkät olivat uutta levyä tehdessään kuunnelleen paljon Sad Wingsiä. Tämä herätti uudelleen
mielenkiinnon. Vähitellen opin ymmärtämään, miten hienosta teoksesta on kyse.
Toinen albumi on hurja hyppy debyytin keskinkertaisuudesta jonkinlaiseksi
klassikoksi. Se on nykyään yksi yhtyeen suosikeistani. Levyn aloittava lähes
8-minuuttinen ”Victim of changes” varoittaa, että kovaa kamaa on tulossa. Se päättyy
Halfordin kiekumiseen, joka on riipaisevan kaunista ja huvittavaakin verrattuna
Freddie Mercuryn kermaiseen vinkumiseen. Kiekumisella alkaa myös upea ”The
Ripper”. Sitä seuraa onnistunut parivaljakko ”Dreamer deceiver” ja ”Deceiver”,
joista ensimmäinen on hidas ja pitkä, toinen rokkaava ja lyhyt. Mainiota
a-puolta seuraa hieman tylsempi b-puoli. ”Tyrant” on tehokas rokkiveto, mutta
kokeilevammat raidat eivät ole yhtä onnistuneita kuin a-puolen vastaavat. Levy
jäi orastavan punk-buumin jalkoihin. Se sai myönteisiä arvioita, mutta
myyntiluvut eivät huimanneet. Itse suhtaudun teokseen lämpimin ajatuksin.
Sin After Sin (1977) oli yhdenlainen
käänne yhtyeen uralla. Sen julkaisi iso yhtiö (CBS) ja tuottajaksi tuli Deep
Purplen basisti Roger Glover. Albumi löysi tiensä hyllyyni jo lapsena, kun
Anttila kauppasi levyä edullisesti. En pahemmin innostunut siitä silloin.
Oikeastaan vasta 2000-luvulla aloin kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan.
Tavallaan vanhat tutut biisit avautuivat huomattavasti myönteisemmässä valossa.
Levyn avaa hauskan monipuolinen ”Sinner”, jossa Halford esittelee
äänijänteitään. Sitä seuraa poikkeuksellisen onnistunut Joan Baez -kover
”Diamonds and rust”, joka on minulle levyn kohokohta – ja oikeastaan yksi koko
bändin uran kohokohta. Myös ”Starbreaker” puolustaa paikkaansa jytisevänä
rokkina, jos Halfordin värisevä ujellus ei käy ärsyttämään tai naurattamaan.
B-puoli alkaa komeasti kahden biisin kokonaisuudella ”Let us prey/Call of the
priest”, edellisen ollessa alkusoitto suoralle menorokille. Tätä seuraa
koukeroisempi boogie ”Raw deal”. ”Here come the tearsissa” ja ”Dissident
aggressorissa” päästään taas kuulemaan, kun Halford venyttää äänijänteitään. Sin on viimeinen studiolevy, jolla bändi
käytti alkuperäistä fonttiaan logossa. Se on noussut omassa asteikossani
Anttilan alelaarista yhdeksi yhtyeen parhaista.
Stained Class (1978) on itselleni
varhaisista Priesteistä kaikkein tuntemattomin. Monille se on kuitenkin yhtyeen
tärkein albumi. Siinä on vauhtia ja komppia, joka vaikutti merkittävästi
myöhempään speed metallin kehittymiseen. Siitä puuttuvat ne ”progressiiviset”
elementit, jotka pienenä hämmensivät mutta jotka ovat sittemmin muodostuneet
viehättäviksi yhtyeen varhaislevyillä. Teoksen tunnetuin biisi on
surullisenkuuluisa Spooky Tooth -laina ”Better by you, better than me”, sillä
siitä bändi oli Yhdysvalloissa oikeudessa vuonna 1990, kun teini oli kuullut
siinä itsemurhaan kehottavan viestin (”do it”). Kun syytteet raukesivat, Priest
aloitti seuraavan keikkansa kyseisellä biisillä. Se on hieno biisi, mutta ei
edusta levyn aikaista uutta ilmettä. Kokonaisuutena levy ei nouse omien
suosikkieni joukkoon. Se on poikkeuksellisen totinen teos. Se on kyllä
koherentimpi ja ehkä harkitumpi kuin edeltäjänsä, mutta nämä eivät tee siitä
parempaa. On jopa hieman yllättävää, että rumpaliksi tulleen Les Binks yhdessä
Halfordin kanssa tekemä ”Beyond the realms of death” on yksi kohokohdista (myös
pisin, lähes 7 minuuttia).
Killing Machine (1978) ilmestyi samana
vuonna. Näihin aikoihin yhtye alkoi verhota itsensä nahkaan ja niitteihin. Tämä
oli myös toinen ja viimeinen levy, jolla rummuissa oli Les Binks. Minulle levy
ei ole tärkeintä Priestiä, mutta kyllä se on kuunneltu jo teininä. Osa levystä
on turhan vakavissaan suurelle yleisölle tehtyä rokkia (”Rock forever”,
”Evening star”). Siellä on myös yhteislaulua (jotenkin viehättävä ”Take on the
world”, joka jäljittelee Queeniä mutta sopii minulle paremmin), nahkahauskaa
(”Hell bent for leather”) ja balladia (kohtuullisen onnistunut ”Before the
dawn”), mutta levy ei silti tunnu hajanaiselta. Melko hyvä kokonaisuus.
British Steel (1980) yhdistää hyvällä
tavalla tinkimättömän musiikillisen asenteen ja halun menestyä kaupallisesti.
Sen ehdoton kohokohta on yhtyeen tunnetuin kappale ”Breaking the law”. Siellä
on myös itseäni puistattava ”Living after midnight”, joka on toki
kaupallisuuden kannalta onnistunut. Yhteislaulua edustaa tällä levyllä
”United”, joka toimii ihan hyvin, jos ei ajattele sitä yrityksenä toistaa
edellisen levyn vastaavaa (”Take on the world”). Avausraita ”Rapid fire”
ilmoittaa tehokkaalla riffillään, ettei rankkuudesta ole luovuttu. Levy tuli
kuunneltua jo lapsena ja ostettua vähän aikaa sitten cd-muotissa. Nyt
kuunneltuna levyyn ei saa mitään uutta otetta. Se on yhtyeen klassikko,
syystäkin, mutta oikein tiukkapipoisesti tulkittuna vain ”Breaking the law”
pääsisi minun parhaat-kokoelmalle. Ehkä sinne menisi myös ”Rapid fire”. Tälle
levylle rumpupallille istui Dave Holland, joten yhtyeen paras ja tunnetuin
kokoonpano oli valmis.
Point of Entry (1981) tuli ostettua jo
lapsena amerikkalaisen painoksen vaihtoehtoisella kannella. Bändin jäsenet
eivät pitäneet tästä kannesta, mutta minusta se on viehättävä sen aikaisine matriisitulostimen
printtipapereineen (etsikää kuva, jos kiinnostaa). Pari kaveriani piti sitä
bändin parhaana levynä noin vuonna 1986. Itselleni se jäi aina omien
suosikkieni varjoon. Levy on otteeltaan askel kevyempään suuntaan, kenties
menestyksen toivossa. Se ei ole Priest-kaanonin huipulla, mutta se myi kultaa
Yhdysvalloissa. ”Heading out to the highway” on edelleen hieno, melodisesti
rokkaava aloitus. Saman voi sanoa kappaleista ”Don’t go” ja ”All the way”. Mukana
on kuitenkin kovin tylsiä vetoja, kuten ”Hot rockin”, joka kuulostaa halvalta
parodialta. Kokonaisuus jää valjuksi.
Screaming for Vengeance (1982) oli
kaupallinen menestys yleisesti ja läpimurto Yhdysvalloissa. Se on myös
sisällöllisesti onnistunut. Se alkaa upealla introlla (”The Hellion”) ja jatkuu
hienolla biisillä ”Electric eye”. Valinta singleksi oli onnistunut ”You’ve got
another thing coming”, joka tehtiin viime hetkillä ja päätettiin pikaisen
harkinnan jälkeen lisätä albumille. Nimibiisi on yksi parhaista ja täytebiisejä
on hyvin vähän. Jopa Bob Halligan Juniorin säveltämä 80-luvun pop-melodialla
varustettu ”(Take these) Chains” uppoaa. Lapsena kuuntelin tätä c-kasetilta,
mutta pari vuotta sitten hankin sen edullisesti vinyylinä. Albumi kuuluu
Priestin huippuihin.
Defenders of the Faith (1984) oli
lapsuuteni suosikkilevyjä. Tapailin sanoja levyn sisäpussissa ja testasin,
taipuuko kieli avausraita ”Freewheel burningin” kovatempoiseen tahtiin. Se on
muistojen levy, ja siksi on lähes mahdotonta saada siihen etäisyyttä. Edelleen
avausraidan lisäksi niin moni biisi kuulostaa mainiolta: ”Eat me alive”, ”Love bites”,
jopa tekstiltään typerä ”Rock hard, ride free”, puhumattakaan loistavista ”The
Sentinel”, ”Jawbreaker” ja ”Some heads are gonna roll”, joka oli toinen Robert
Halligan jr:n sävellys Priestille. Yhdysvalloissa levy myi platinaa ja
muuallakin mukavasti. Se on edelleen 80-luvun hevin rakkaimpia levyjä.
Siinä
oli pikakelauksella Judas Priestin 10 ensimmäistä vuotta ja yhdeksän
studioalbumia. Edelleen Sad Wings ja Sin ovat hienoja genresekoituksia
yhtyeeltä, joka hakee omaa ilmaisuaan. Priestin kasariheviä karttaville ne
voivat olla parasta, mitä yhtyeellä on tarjota. Niitin ja nahkan nimeen
vannovana aikana bändi teki tiukkoja levyjä, joista parhaiten rokkikaanoniin
syöpyy British Steel. Itselleni
kuitenkin Screaming ja varsinkin Defenders ovat tärkeitä. Kuten varmasti
kävi ilmi, minulla on ollut läheinen suhde yhtyeeseen. Hylkäsin sen teini-iässä
vuosiksi, mutta siitä kirjoitan seuraavassa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti