19 teesiä jihadismista

Ranskalainen Olivier Roy on tunnettu islamin ja politiikan tutkija. Hänen uusin teoksensa Jihad and Death: The Global Appeal of Islamic State (2017) käsittelee yleistajuisesti ja kompaktisti sadassa sivussa (plus viitteet) sitä, miksi ISIS ja jihadismi vetoavat. Nostan tässä esiin kirjan keskeiset huomiot teesien muodossa.

1. Jihadismi ei ole sama kuin jihad. Islamin historian tulkinnat jihadista ovat huomattavasti maltillisempia ja yhteisöllisesti kontrolloidumpia kuin yksilön velvollisuudeksi tulkitun jihadismin. Tässä mielessä jihadismi on 1900-luvulla kehittynyt ilmiö.

2. Itsemurhaterrorismi on islamissa ja terrorismissa poikkeuksellinen ilmiö. Se ei ole ikiaikainen perinne, vaan uusi ilmiö, jossa itsemurhaiskusta on tullut tavoiteltava päämäärä. Aikaisemmin erilaisissa iskuissa pakosuunnitelma oli keskiössä.

3. Kalifaatti on fantasia. Koska väkivalta ja kompromissittomuus ovat ISISissä keskeisiä, islamilainen kalifaatti ei ole realistinen päätepiste. Siitä puuttuu politiikka ja neuvottelu.

4. Jihadismissa territoriaalisuus on väliaikaista. Al-Qaidalle oli selvää, että nomadinen sodankäynti on ainoa toimiva vaihtoehto. ISIS rakentui territoriaalisuuden ajatukselle, mutta vuoden 2015 tappioiden jälkeen painotus on mennyt taas nomadisodan suuntaan, vaikka ISIS ei voikaan perääntyä hallinta-alueen sisältävästä strategiastaan. osoituksena Länsimaihin kohdennettujen iskujen lisääntyminen on osoitus muutoksesta.

5. Tyypillinen jihadisti ei itse ole ollut kärsimyksen ja sorron kohde. Suhde muslimien kärsimyksen ja jihadistin välillä on kuvitteellinen. Vallankumoukselliset eivät yleensäkään tule kärsivistä luokista; he vaikuttuvat muiden kärsimyksestä.

6. Jihadismi on nuorisoliike. ISIS vetoaa nuoriin, joilla ei ole vahvaa kiinnikettä muslimiperinteisiin. Se jakaa monen muun nuorisokulttuurisen liikehdinnän kanssa radikaalin kapinan aikaisempia sukupolvia kohtaan. Se pyrkii pyyhkimään menneisyyden kulttuurin pois, toisin kuin esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla.

7. Suuri osa jihadisteista on toisen sukupolven maahanmuuttajia. Royn aineiston mukaan 60 prosenttia. Vaikka kolmas sukupolvi on kasvanut aikuiseksi, heidän osuus on paljon pienempi (15 prosenttia).

8. Melko suuri osa jihadisteista on käännynnäisiä. Yhden aineiston mukaan vähintään 25 prosenttia jihadisteista on käännynnäisiä. He ovat ”uudestisyntyneitä” muslimeja, jotka ovat aikaisemmin bailanneet ja dokanneet, kuten muutkin elinympäristönsä nuoret.

9. Toisen sukupolven ja käännynnäisten radikalisoitumista selittää uskonnon irtaantuminen kulttuurisesta elinympäristöstään. He kasaavat uskontonsa irrallaan sosiaalisista ja kulttuurisista siteistä, joita esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajien vanhemmilla oli.

10. Eurooppalaisilla jihadisteilla on vähäiset tiedot islamista. Esimerkiksi ISISin johto poikkeaa tältä osin rajusti rekrytoiduista käännynnäisistä. Käännynnäiset eivät ole tarkkoja siitä, että oppeja ja kuria noudatetaan käytännössä, mikä on aiheuttanut skismaa ISISin hallitsemilla alueilla.

11. Lähes puolella ranskalaisista jihadisteista on pikkurikollinen tausta. Melko monilta löytyy tuomio rattijuopumuksesta. Vankilaan joutuneet ovat  muita alttiimpia radikalisoitumiselle.

12. Jihadistit diggaavat räppiä, design-vaatteita, videopelejä ja amerikkalaisia leffoja. Videopelien ja toimintaelokuvien kuvastoa hyödynnetään esimerkiksi ISISin rekrytointivideoissa.

13. Jihadistit eivät ole läheskään aina yksineläviä. Erityisesti ISIS on rekrytoinut perheitä. Perherakenne noudattaa tyypillisesti länsimaista ydinperhettä, ja parit ovat löytäneet toisensa aatteellisin perustein, eivät paikallisen muslimiyhteisön kautta. Itsemurhaiskujen tekijöille on tavallista, että heillä on pieni lapsi.

14. Salafismi ei ole jihadismia. Salafismi on vanhoillista mutta väkivalta ja sota eivät ole siinä yhtä keskeisiä kuin jihadismissa. Perinteisen salafismin ja esimerkiksi ISISin ero ei ole suinkaan kategorinen – Roy listaa useita yhtäläisyyksiä – mutta käytännöt poikkeavat toisistaan. Lisäksi esimerkiksi Euroopassa jihadistit eivät tule ”salafistisilta” alueilta.

15. Jihadistien suhde moskeijoihin on löyhä. Tyypillisesti kuvioon on kuulunut joko satunnainen osallistuminen moskeijan toimintaan tai riita moskeijan johdon kanssa. (Moskeijat eivät ole jihadistien viljelyalustoja, mutta moskeijoissa voidaan ruokkia konservatiivisia arvoja – tämä erottelu puuttuu joistakin Helsingin suurmoskeijahanketta koskevista kannanotoista.)

16. Jihadismi on leimallisesti sunnalaiseen islamiin kuuluva ilmiö. Vaikka shiialaisuudessa tunnetaan samankaltaisia ilmiöitä, shiialaiset väkivaltaisuudet ovat olleet tyypillisesti valtiojohtoisia. Al-Qaida ei hengaile shiiojen kanssa ja shiiat ovat ISISin vihollinen numero yksi.

17. ISIS saa polttoainetta sunnalaisuuden valta-alueiden vähentymisestä Lähi-idässä. Historiallisesti sunnit ovat hallinneet keskeisiä alueita, mutta Lähi-idässä Libanon, Israel/Palestiina, Syyria, Iran ja lopulta myös Irak ovat tulleet muiden kuin sunnimuslimien hallitsemiksi alueiksi. Tämä selittää pienen osan siitä, että haaveet uudesta sunnikalifaatista ovat nousseet esiin.

18. ISIS kestää lähinnä siksi, ettei se ole kenenkään ensisijainen vihollinen. Kurdit kamppailevat yleisemmin arabeja vastaan. Turkki vastustaa kurdeja, joten kurdien kamppailu ISISiä vastaan ei haittaa Turkkia. ISISin häviäminen Irakista tarkoittaisi Irakin shiiojen näkökulmasta vallan jakamista sunnien kanssa. Saudi-Arabian vihollinen on shiialainen Iran, ja ISISIN häviäminen tarkoittaisi shiiojen vallan vahvistumista Lähi-idässä.

19. Sekularistinen politiikka voi lisätä radikalisoitumispyrkimyksiä, mutta jihadismista ei päästä eroon tukemalla ”maltillista” islamia. Roy näyttäisi ensiksi ehdottavan, että sekularismi on osasyyllinen radikalisoitumiseen, mutta kiistää sen muutamaa riviä myöhemmin. Sen jälkeen hän toteaa, ettei ”maltillisen” islamin tukeminen ehkäise radikalisoitumista, koska  jihadistit hakevat radikaaliutta sen itsensä vuoksi.

Joitakin Royn näkemyksiä voidaan myös kritisoida, erityisesti niitä, joissa pohditaan, miten ongelma ratkaistaan. Itse huomasin esittäväni kriittisiä kysymyksiä heti, kun Roy siirtyy toimintasuositusten alueelle. Ainakaan suosituksia ei perustella vakuuttavasti tässä teoksessa. Erimielisyydet toisen ranskalaisen tutkijan, Gilles Kepelin kanssa tarjoavat hyvän väylän pohtia, miten pitkälle Royn toimintasuositukset kantavat. Tästä olen jättänyt ne vähemmälle huomiolle ja valinnut enimmäkseen tutkittuja näkemyksiä, joiden pohjalle normatiivisen keskustelun olisi syytä rakentua.

Suuri osa Royn analyysista on uskottavaa. Hän voisi kuitenkin käsitellä myös tähtikulttuuria, kapitalismia ja huomiotaloutta kulttuurisena pohjana, josta kiinnostus itsetuhoiseen viiden minuutin tähteyteen kumpuaa. Mielestäni ne ovat tärkeitä aiheita, ei suinkaan vain vertailu 60- ja 70-lukujen vasemmistoterrorismiin. Roy ei siis selitä, miksi ihmiset radikalisoituvat. Hän olettaa sen vain tapahtuvan ilman perinnesidonnaista uskonnollisuutta, mutta ei mielestäni vastaa riittävän perusteellisesti, miksi perinteistä irtaantuneet kokevat vetoa itsetuhoisiin toimiin.