Muistelmia viidennestä herätysliikkeestä

Viidennellä herätysliikkeellä tarkoitetaan suomalaista herätyskristillisyyttä, jonka synty ajoittuu neljän 1800-luvun herätysliikkeen (herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus) ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Viidesläisiä arvioidaan olevan noin 20000. Luku on arvio, koska kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, vaan nimitys erilaisille pienorganisaatioille, joita yhdistävät esimerkiksi kokemuksellista uudestisyntymistä painottava julistus ja henkilökohtainen evankeliointi, käsitys Raamatusta uskonelämän normina ja Raamatun historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen toisen tulemisen odotus, viimeisen tuomion korostaminen ja yleisen pappeuden periaate.

Viidesläisyyteen liitetään esimerkiksi Suomen Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Termin kehitti ilmeisesti Aimo T. Nikolainen vuonna 1960. Viidesläiset ovat ainakin perinteisesti olleet evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta suhde on ollut ambivalentti. Yhtäältä kirkossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon itseään ja järjestöään suurempiin asioihin, toisaalta kirkkoa on pidetty harhaoppisena, liberaalina ja pystyyn kuolleena laitoksena, jossa pyhä henki ei saa tehdä työtänsä.

Tampereella pistäydyin pikaisesti kirjakaupassa, jossa oli tarjouksessa Eero Junkkaalan teos Viides herätysliike (2016). Kyse on yhden sisäpiiriläisen muistelmateoksesta. Kun aiheesta ei ole ajanmukaista tieteellistä teosta eikä kirjan hinnalla olisi saanut edes tuplaespressoa, niin päätin ostaa sen.

Teoksen jutusteleva sävy tekee siitä nopealukuisen. Sisältöä ei ole kovin paljon ja välillä yksityiskohtia huonosti tunteva lukija kaipaisi vähän taustoitusta. Kuitenkin teoksessa muistutetaan itseäni kiinnostavalla tavalla, miten lähetystyötä korostava viidesläisyys on alkanut painottaa mediateknologiaa lähetystyön muotona. Siinä myös havainnollistetaan, miten tärkeää naispappeuden vastustaminen on viidesläisille – näyttää siltä, että ”tolkun” kantaa edustava Junkkaala jää hengellisen kotinsa jalkoihin tässä asiassa. ”Tolkun” kanta on siis se, että naispappeutta vastustetaan, mutta suostutaan työskentelemään naispappien kanssa.

Itselleni kaikkein kiinnostavinta antia on kuitenkin Suomen teologisen instituutin käsittely. Vuonna 1988 perustetun järjestön tavoitteena on koko ajan ollut vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tarjoaminen. Vaihtoehto tarkoittaa tietysti vaihtoehtoa tieteelliselle, teologisen tiedekunnan opetukselle. STI:n lähtökohtana on se, että opetuksen pitää olla ”Raamatulle uskollista” ja uskoa vahvistavaa sekä sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. STI haki tilansa yliopiston vierestä, jotta opiskelijoiden olisi helpompi tulla tilaisuuksiin. Junkkaala itse oli pitkään aktiivinen STI:n toiminnassa.

Yhtenä tekijänä STI:n perustamisen taustalla oli Heikki Räisäsen liberaaleja tulkintoja koskevat mielenpahoitukset. Junkkaala muisteleekin omia tunteitaan Räisäsen kurssien ajalta ja tekee tiliään ystävälliseen sävyyn Räisäsestä, joka kuoli pari vuotta sitten.

Muistelut eivät antaneet itselleni niin paljon kuin olisin toivonut. Niissä ei nähdä metsää puilta. Yhteiskuntahistorialliset tekijät ovat minimissään – viidesläisyys on leimallisesti nuorten kaupunkilaisten herätysliike – mutta erilaisten pienorganisaatioiden syntyä ja keskinäisiä suhteita teos valottaa kelvollisesti. Muistelmien tehtävänä on tietenkin kertoa myös muistelijasta: Junkkaala asemoi itsensä valtavirran luterilaisuuden ja viidesläisyyden äärilaidan väliin, eräänlaiseksi sillanrakentajaksi. Hänen teologiansa on patakonservatiivista, mutta samalla hän korostaa tarvetta suvaitsevaisuuteen ja asialliseen keskusteluun kaikkien kanssa.