Alas Akropoliilta

Jos pitäisi nimetä kiinnostavia suomalaisia esseistejä, mainitsisin todennäköisesti miesvaltaisen listan: Tuomas Nevanlinnan, Jan Blomstedtin, Hannu Raittilan ja Markku Kosken. Aivan ensimmäisenä nimeäisin kuitenkin televisiotoimittajana tunnetuksi tulleen Leif Salménin.

Salménin kaksi viimeisintä, Maanalainen moskeija (2013) ja Itämainen huone (2017), on edelleen lukematta, mutta pääsin viimein paikkaamaan puutteita tutustumalla kolmanneksi uusimpaan, Alas Akropoliilta (2008). Sitä edeltävät viisi kokoelmaa olen lukenut aikaisemmin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Salménista tässä blogissa. Maalis- ja huhtikuussa 2010 julkaisin kaksi tekstiä (Muistiinpanoja Lefasta ja Muistiinpanoja Lefasta osa 2), joissa esittelin lyhyesti hänen teoksiaan Talvinen yksinpuhelu (1986), Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Niille, kuten vuoden 2000 teokselle Kävelyllä Lenininpuistossa, on tyypillistä suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan käsittely, johon lomittuu laajempia historiallisia ja filosofisia pohdintoja.

Akropolis on tässä mielessä erilainen. Siinä ei ole käytännössä mitään aikansa suomalaisesta politiikasta. Se ruotii Euroopan henkistä perintöä monipolvisesti, muistuttaen näin tekijänsä edeltävää teosta Palatsi Bosporin salmella (2005), joka tosin keskittyi enemmän idän ja lännen kohtauspisteisiin.

Salménin pohdinnoissa on edelleen historian syvyyttä, mutta ei selkeää rakennetta ja pointtia. Koko teoksen ajan tulee mietittyä, miten palaset liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö laisinkaan. Salmén kuitenkin kirjoittaa kuin syvällisesti asioihin perehtynyt ja näkemyksellinen kulttuurihistorioitsija, joka ei ole aivan varma, pitääkö lukijalle kertoa jotain osioiden keskinäissuhteista. Helpointa on viettää aikaa teoksen parissa yksityiskohdista nauttien, liittyvät ne sitten Montaigneen, Boswelliin, Chamfortiin, Rousseau’hon, Musiliin, viktoriaaniseen Englantiin tai Wienin kahviloihin.

Pintaa raaputtamalla teoksesta voi kuitenkin löytää viestin, jos oikein ymmärsin. Akropoliin ihastelu oli jo Olavi Paavolaisen romanttisen nostalgian osa. Salmén riisuu Eurooppaan ja eurooppalaiseen identiteettiin kohdentuvaa nostalgiaa. Eurooppa on ollut ja on edelleen liian suuri ja hajanainen, jotta sillä voisi olla yhtenäinen identiteetti. Siksi on tyytyminen yhteistyöhön eikä yhtenäiseen identiteettiin. Tällä hetkellä toimivin yhteistyön muoto on EU.

Näkemykset on esitetty vuosia ennen Brexitiä eikä siinä sitä ennusteta. On kuitenkin mainittava, että Salménin mukaan EU:n vaiheet ovat osoittaneet, että Britannialla on insulaarinen mentaliteetti, mikä estää ainakin liittovaltiokehityksen.

Teos pyörittelee myös itselleni läheisiä aiheita.

Uskonto on esillä tässä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin Salménin tuotannossa. Hän pohdiskelee uskonnon nousevia muotoja sekä miettii, missä määrin konsumerismi ja uusliberalismi ovat uskonnonkaltaisia systeemejä. Vaikuttaa tutulta. Tosin uskontotieteilijöihin tekijä ei viittaa. Loppupuolella hän kirjoittaa lyhyesti myös islamista –  niin sanottujen arabivaltioiden kontekstissa ja erityisesti Tunisiasta, jossa islam on osa arkea ja jossa hän on osan teoksensa kirjoitusajasta viettänyt.

Myös Salménin tapa innostua Oswald Spengleristä kytkeytyy omaan menneisyyteeni. Ensimmäinen kulttuurihistorian perusopintojen metodityöni aihe oli Spenglerin syklinen historianfilosofia. Jossain määrin Salmén näyttää hahmottelevan spengleriläistä tulkintaa Euroopan luovuuden ja kukoistuksen ehtymisestä.

Liian usein esseistiikka muistuttaa sanomalehdissä julkaistujen kolumnien kokoelmaa. Salménin tapauksessa näin ei ole. Kyse on omanlaisesta genrestä. Tutkijana sitä kuitenkin yrittää välillä lukea tutkijan tekstinä, mikä ei selvästikään ole oikea tapa.

Vaikka Alas Akropoliilta ei täysin lunasta korkeita odotuksia, pitää Salménille antaa vielä mahdollisuus ja tutustua myöhempiin teoksiin.