Harhaanjohtajat

Viime keväänä ilmestyi poikkeuksellisen paljon julkisuutta saanut tietokirja Harhaanjohtajat (2017). Sen kirjoittajina ovat ex-helluntailainen, Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puheenjohtaja Terho Miettinen ja rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja Raija Pelli, jonka osuus kokonaisuudessa jää epäselväksi. Kirjan ilmestyessä kuuntelin Miettisen radiohaastattelun, mutta en lukenut kirjaa. Nyt luin.

Teos käsittelee karismaattisen kristillisyyden parissa tapahtuneita ylilyöntejä. Erityisenä silmätikkuna ovat helluntailaisuus ja niin sanotut vapaat kristilliset suunnat, joista suuri osa toimii osin itsenäisesti mutta kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan liike tai henkilö kerrallaan erilaisia ylilyöntejä – rikoksia, ahdistelua, huijauksia, tyhjiä lupauksia, valheita, painostusta, lain rajamailla olevia rahankeruita ja niin edelleen. Vanhemmista liikkeistä käsitellään kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Tuoreemmista keskitytään Tapani Koivuniemen ”konserniin”, Leo Melleriin ja Patmos lähetyssäätiöön, Pirkko Jalovaaran Rukousystäviin, Markku Koiviston Nokia Missioon sekä Patrick Tiaisen Uskon sanaan.

Jos koko teos olisi ensimmäisen osion liki 80 sivun kaltaista uskontokriittistä kuvailua erilaisista ylilyönneistä, tuloksena olisi ollut hyvä – joskin monenlaisia tunteita herättävä – tietokirja. Muut osiot, jotka kattavat suurimman osan kokonaisuudesta, ovat kuitenkin tutkimuksen ilmiasuun puettua kirjoittelua, jossa parasta on se, että kuvailua ylilyönneistä on ripoteltu sinnekin.

Tekijät hyödyntävät erilaisia psykologisia, sosiaalipsykologisia ja keittiöpsykologisia näkökulmia pohtiessaan, miksi saarnaajat tekevät ylilyöntejä ja miksi ihmiset kohtuullisen usein hyväksyvät ne.

Tutkimuksellisuus on kuitenkin haparoivaa. Jää vaikutelma, että viitatut tutkimukset on löydetty enimmäkseen sattumanvaraisesti. Vanhat ja suomennetut ovat etuasemassa eivätkä tekijät saa lukijaa vakuuttumaan siitä, että he tuntisivat uskontopsykologisen keskustelun niin hyvin kuin tutkimuksessa pitäisi. Lähdeluetteloa tekijät eivät tee asianmukaisesti edes korjattuun kolmanteen painokseen.

Välillä käydään psykoanalyysin puolella. Erityisesti Erich Frommin versio psykoanalyysista pyörii selittävänä kehyksenä monissa kohdissa, mutta lukija ei saa tolkkua siitä, miksi hänen pitäisi pitää Frommia auktoriteettina jonkun toisen sijaan. Lukija ei myöskään vakuutu, että kirjoittajat ovat huolellisesti punninneet eri vaihtoehdot. Toinen tekijöiden suosima tutkija on psykiatri Hannu Lauerma, jonka populaaritieteellisiin kommentteihin tietynlaisen uskonnollisuuden sairaalloisuudesta tekijät nojaavat. Tekijät patologisoivat kohteitaan läpi teoksen ja esittävät maallikkodiagnooseja verrattain hövelisti. En sano, että diagnoosit ovat vääriä, mutta jää epäselväksi, millä lihaksilla tekijät niitä esittävät ja miten perusteltuja ne ovat.

Uskontotieteelliseen keskusteluun tekijät eivät ole juurikaan perehtyneet.

Parhaiten teoksen kritiikki toimii, kun se kohdistuu rajattuihin liikkeisiin ja suoraan henkilöiden dokumentoituihin sanomisiin ja tekemisiin. Myös entisten jäsenten muistelut ovat kiinnostavia.

Vaikka kuolleiden herättämisyritykset ja rahahuijaukset ovat karua luettavaa, ehkä eniten pysäyttää se arroganssi, jolla eräät sanomaansa julistavat. Tapani Koivuniemen mukaan vuoden 2004 tsunami iski juuri oikeisiin paikkoihin seksiturismin ja pedofiilien ytimeen. Kannattaisi muistaa, että tsunamissa kuoli myös suomalaisia lapsia, jotka olivat vanhempiensa kanssa viettämässä joulua Thaimaassa. Leo Mellerin mukaan hirmumyrsky Katrina tuhosi New Orleansia, koska kaupunkiin oli kokoontunut homoseksuaaleja.

Kritiikki on hieman haastavampaa esimerkiksi helluntailaisuuden kohdalla. Miettinen kertoo osin omista kokemuksistaan, mutta kun helluntailaisuus on melko laaja ja monimuotoinen paketti, se joutuu osin epäreilusti silmätikuksi. Kirjan ilmestyttyä esimerkiksi Suomen Helluntaikirkon johtaja Esko Matikainen korosti, että nykypäivän helluntailaisuus tekee työtä kirjassa kuvattujen ilmiöiden kitkemiseksi ja pyrkii entistä suurempaan avoimuuteen. Vaikka lausunto on osa pr-toimintaa, se muistuttaa, miten hankalaa yleistäminen voi olla. Uskon, että teoksessa kuvatut ylilyönnit ovat suurimmaksi osaksi tapahtuneet, mutta viattomatkin voivat joutua kärsimään yleistyksistä.

Teoksessa on omaksuttu vahva kirkkomyönteisyys. Tekijöiden rakentama raja valtakirkon ja karismaattisen kristillisyyden välille on ensisijaisesti moraalinen, ei teoreettisten työkalujen käytöstä syntyvä ratkaisu.

Miettisen ja Pellin suurin ansio on erilaisten karismaattisten kristillisten pienyhteisöjen toiminnan varjopuolien dokumentointi. Se olisi ansainnut kokonaisen kirjan ilman vähän huteralle pohjalle rakennettuja selityksiä. En tarkoita, ettei selitysyrityksiä pitäisi olla ollenkaan, mutta tietty varovaisuus ja nöyryys tulkinnoissa olisi ollut paikallaan. Nyt ne hallitsevat kokonaisuutta.

Yksi sivuseikka on jäänyt kiinnostamaan. Miksi kirja sai niin hurjasti julkisuutta? Sen laatu ja taso eivät selitä. Voi olla, että kustantaja Docendo osaa markkinoida julkaisemia kirjojaan poikkeuksellisen hyvin. Voi myös olla, että tällainen aihe yksinkertaisesti saa median kuolaamaan.