Itämainen huone

Elokuun puolivälissä kirjoittelin tänne Leif Salménin teoksesta Alas Akropoliilta (2008). Lopetin tekstin pohdiskeluun mahdollisesta myöhempien teosten lukemisesta. Ei mennyt pitkääkään, kun Tampereen Lukulaarissa tuli kohtuulliseen hintaan vastaan Salménin tuorein teos Itämainen huone (2017). Ostin ja luin.

Itämainen huone jatkaa vähän erilaisin painotuksin Euroopan ja sitä ympäröivien alueiden ja kulttuurien kohtaamisen teemaa. Nyt ei olla vain menneisyydessä vaan tullaan välillä myös päivänpolttaviin aiheisiin. Myös vuosisatojen takaisten asioiden käsittelyllä – tai ainakin osalla niistä – on aikaisempaa hieman selvempi peruste, koska niistä löytyy aineksia kaiuttaa nykypäivän kehityskulkuja mennyttä vasten.

Espanjan muslimiaikaa ja erityisesti El Cidiä käsittelevä osio toimii aperitiivina pääruokiin. Salmén muistuttaa, miten El Cid ei ollut eurooppalaista, kristillistä, valkoista tai espanjalaista identiteettiä ulkoisilta vaikutteilta puolustava sankari, jollaisena historia on halunnut hänet muistaa. Hän oli palkkasoturi, joka vaihtoi puolta sen mukaan, mistä leipä tuli pöytään.

Teoksen ensimmäiseen pääruokaan päästään hieman yli sadan sivun jälkeen, kun vertaillaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin hoitamista Euroopassa ja viime vuosien tilannetta. Tuoreemman tilanteen arvioinnissa Itä-Euroopan maista Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari saavat tylyn tuomion, kunnes siirrytään mäiskimään Merkelin Saksaa ja siinä sivussa Erdoganin Turkkia. Mainittujen Itä-Euroopan maiden politiikka on pakolaiskielteistä ja Turkin opportunistista (jos Eurooppa maksaa tarpeeksi, ihmisvirta tukitaan). Merkel puolestaan toivotti pakolaiset tervetulleiksi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Mikä siinä sitten mättää?

Salmén kritisoi Saksan politiikkaa siitä, että siinä Saksasta tulee synonyymi Euroopalle: se, mikä on hyväksi Saksalle, on hyväksi Euroopalle. Hänen mukaansa Saksa ajaa ”häpeämättömästi pummilla euronaapureidensa kustannuksella”. Merkelin politiikassa Saksa sysää käytännön taakan Kreikalle ja Turkille ja samalla esittää itsensä humanitaarisena vapahtajana.

Kovin perusteelliseen analyysiin Salmén ei tyylinsä mukaisesti tässäkään mene. Yksityiskohdista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, jotta esitys olisi läpeensä vakuuttava. Se kuitenkin heijastelee yleistä näkemystä, jota mielestäni jokainen yhteistä hyvää ajatteleva ihminen puoltaa (eli äänestyskäyttäytymisen perusteella alle puolet suomalaisista): maahanmuuttovastaista oikeistolaisuutta ei voi kannattaa mutta ei myöskään uusliberaalia, epätasa-arvoistavaa EU:n talouspolitiikkaa.

Toinen pääruoka tarjoillaan terrorismin ja siihen reagoimisen pohdinnassa. Salmén painottaa, miten paniikkireaktio terrorismiin on sekä turhaa että historiallisesti varsin tuore ilmiö. Euroopan eri maissa tapahtuneet iskut eivät ole huojuttaneet yhdenkään iskujen kohteena olevan valtion rakenteita. Hiljainen halveksunta on parempi reaktio kuin esimerkiksi Ranskan sodanjulistus. Lisäksi sodanjulistus oli outo, koska Ranska oli jo sotatilanteessa Syyriassa.

Salmén haluaa sanoa, että Euroopan reaktioilla pelataan sekä Isisin että kansallismielisten oikeistopopulistien pussiin. Hän myös muistuttaa, että pakolaiskriisi on osaltaan länsimaiden aiheuttama – pakolaisia tulee eniten alueilta, joiden valtiollisten rakenteiden romuttamiseen länsimaat ovat osallistuneet vapauden ja demokratian nimissä. Tämä ulottuvuus on ymmärrettävä, vaikka valtioiden johdossa onkin ollut epädemokraattisia diktaattoreita. Rakenteiden romuttamisesta ei valitettavasti seuraa nopeasti toimivaa demokratiaa.

Jälkiruokana on kirjallisuusfanitusta (Saul Bellow) ja epämääräistä vanhan miehen narinaa suomalaista älymystöä kohtaan. Yliopistomaailmaan kohdistuu erityistä hahmotonta nurinaa. En oikein usko Salménin olevan kovin hyvin perillä tämän päivän yliopistomaailmasta. Ainakin tässä kirjassa sisältö jää heittojen tasolle. Oletan, että Salmén kritisoi niitä mielikuvia, joita hän saa lehtiä lukemalla. Jos yliopistomaailmaa haluaa kritisoida, kannattaa kuunnella siellä työskenteleviä ja pohtia siellä työskentelevien ehtoja.

Kahvin avecina jätetään vielä hyvästit suomalaiselle maaseudulle ja haja-asutusalueiden hyvinvoinnille. Tämä asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun kirjoittaja itse ymmärtääkseni viettää ainakin osan ajastaan Joroisilla. Teoksen otsikko viittaa sinne, kirjoituspaikkaan, kadonneen Orientin kuvitelmaksi muutettuun vinttikamariin.

Salmén on edelleen taitava ja miellyttävä esseisti, mutta yhä useammin mietin häntä lukiessa, miten osat palvelevat kokonaisuutta.