1970-luvulla
vaikuttanut brittibändi Be-Bop Deluxe on tuttu oikeastaan vain kahdesta
asiasta. Ensinnäkin yhtyeen kolmannen albumin kansi, jossa nainen pitää palavaa
kitaraa, on tullut vastaan levydivareissa lukuisia kertoja. Toiseksi musavisassa
on joskus tullut lyhyt näyte yhtyeeltä. Nimi on jäänyt jonnekin takaraivoon
kummittelemaan, joten tuli aika tutustua itselleni lähes tuntemattomaan
yhtyeeseen.
Ensimmäisenä
tietenkin lämmittää se, että yhtyeen kotipaikaksi mainitaan Yorkshiressä
sijaitseva Wakefield, joka on aivan Leedsin naapurissa. Wakefieldin
juna-asemalla olen ollut monta kertaa ja joskus vetäisin pubilounaan
kaupungissa palatessani mainiosta Englannin kansallisesta hiilikaivosmuseosta,
joka sijaitsee entisessä hiilikaivoksessa. Eklektistä makuani puolestaan hivelevät
kuvaukset, joissa yhtyeen musiikkiin liitetään termit proge, taidepop, uusi
aalto, protopunk, glam rock ja konstailematon rokkenroll. Eikun kuuntelemaan.
Axe Victim (1974) kuulostaa heti ensi
sekunneilta Queenin ja T.Rexin sekoitukselta. Se on häiritsevä, koska en
erityisemmin pidä Queenistä mutta fanitan T.Rexiä. Paljon tässä on myös
Bowieta, joten eiköhän sitä plussan puolella olla. Tosin bändille tästä tuli
sen verran pyyhkeitä, että keulahahmo Bill Nelson päätti hajottaa yhtyeen
hetkeksi. Debyytti on miellyttävä, mutta ei nerokas.
Futurama (1975) luo konkreettisen linkin
Queeniin, sillä sen on tuottanut Roy Thomas Baker, jonka cv:stä löytyy viisi
Queen-albumia (ja esimerkiksi Hawkwindia, The Carsia, Cheap Trickiä, Devoa sekä
mötiköiden debyytti). Lieneekö siinä syy, että albumi on tungettu täyteen
kaikenlaista ja kokonaisuus on aikamoista adhd:tä. Ei se mitään, sillä ”Maid in
heaven”, levyn todennäköisesti tunnetuin raita, on oikeasti ihan hieno biisi,
samoin kuin sitä seuraava ”Sister seagull”. Myös levyn loppupuolen ”Between the
Worldsin” lallattelu ja reippailu viehättää. Kolme mainitsemisen arvoista ja
loppu venkoilua, joka kompastelee sävellysten keskinkertaisuuteen ja
paikoittaiseen yliyrittämiseen.
Sunburst Finish (1976) on ulkoisesti
tuttu, sillä siinä on alussa mainittu, mieleenpainuva kansi. Sisällöltään se on
lähes tuntematon. Albumilla koskettimet ovat kohtuullisen suuressa osassa. Sen hitinpoikanen
on ”Ships in the night”. Sen tuotti John Leckie, jonka cv on kovaa kamaa The
Fallin ja XTC:n muutamista levyistä Stone Rosesin debyyttiin ja Radioheadin The Bendsiin. Kokonaisuus on kuitenkin sekoitus
levotonta taidepoppia, glampoppia ja progea. Biiseihin on ympätty menoa ja
meininkiä, mutta ote tuntuu pääosin lievästi väkinäiseltä, joskaan biisit eivät
ole huonoja. Väkisinkin tulee mieleen moni saman ajan brittibändi, esimerkiksi
Mott the Hoople, mutta tällaisissa vertailuissa Be-Bop Deluxe jää
auttamattomasti kakkossijalle. Kyllä tätä voisi jatkossakin kuunnella, mutta
silloin pitäisi karistaa mielestä ajatus, että toiset tekivät tämän paremmin.
Modern Music (1976) menestyi
brittilistalla kohtuullisesti. Syynä taisi olla askel perinteisemmän popin
suuntaan, mikä ei ehkä kaikkien mielestä ollut taiteellinen riemuvoitto.
Kannessa jätkät ovat hölmön näköisinä harmaissa puvuissa, joten kontrasti
edelliseen kanteen on hurja. Levyssä on kuitenkin yksi merkittävä vahvuus
suhteessa yhtyeen aikaisempaan tuotantoon: se ei poukkoile levottomasti joka
suuntaan. Se sisältää verrattain yksinkertaisia mutta toimivia pop-kappaleita.
Esimerkiksi avausraita ”Orphans of Babylon” ja kolmantena tuleva ”Kiss of
light” ovat oikein hienoja biisejä.
Drastic Plastic (1978) on yritys vastata
ajan haasteisiin. Bändiä aikaisemmin leimanneet tyylit ovat taustalla ja
framilla on uuden aallon syntikkapop. Kyse ei ole täydellisestä
muodonmuutoksesta, sillä mukana on vanhoja elementtejä uudessa paketissa. Aivan
hauskalta tämä kuulostaa (esim. ”New mysteries”), mutta samalla myös
harmittomalta. Ei näköjään ole väliä, miten yhtye muuttaa suuntaansa – aina se
näyttää jäävän riittävästi (mutta ei valovuosia) jälkeen tyylinsä johtajista.
Tämän levyn tapauksessa mieleen tulee Roxy Music, Talking Heads ja XTC. Toistan
itseäni, mutta tämäkään ei ole huono levy; se on paikoitellen jopa vahva. Be-Bop
Deluxe hajosi pian albumin ilmestymisen jälkeen.
Tulipa
nämäkin nyt kuunneltua, mutta ihan faniksi asti ei intoni kasvanut. Bändi soi
hyvin ja välillä biisit ovat laadukkaita. Se jää kuitenkin kaikkien tähtien
varjoon. Edullista vinyyliä voisin kuvitella kantavani hyllyyni odottamaan
uutta mahdollisuutta, mutta vinyylinmetsästykseen en tämän yhtyeen vuoksi
ryhdy. Ainakaan toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti