Yhdysvaltain
luoteisosasta Portlandista ponnistanut Wipers kuluu punkin ja kitararokin
klassikoihin. Se ei kuitenkaan ole yhtä tuttu tavallisille harrastajille kuin Clash, Sex Pistols ja Ramones. Wipers tuli kehiin
vähän myöhemmin, mutta jos ajatellaan genren tosiharrastajia, Wipers on
suunnilleen yhtä arvostettu kuin punkkien palvoma Dead Moon, mutta ei yhtä
tunnettu kuin Hüsker Dü. Eikä ole liioiteltua sanoa, ettei Nirvana olisi
kuulostanut samalta ilman Wipersia, josta Kurt Cobain piti kovasti. Eikä
grungea olisi ollut tuntemassamme muodossa, mikäli Seattlen naapurissa ei olisi
ollut grungareita edeltänyttä Wipersia.
Itselleni
Wipers on jokseenkin tuttu, mutta ei läpikotaisin. Olen kuunnellut lähinnä
kovalevyltäni kolmen cd:n boksia, joka sisältää kolme ensimmäistä studioalbumia.
Enkä sitäkään ihan kovin aktiivisesti. Olen usein harkinnut tarkempaa
tutustumista ja ostohommia, mutta hyllystäni ei löydy tällä hetkellä yhtään
Wipers-albumia. Motivoidakseni itseäni mahdolliseen shoppailuun, päätin, että
nyt on aika kuunnella yhtyeen kaikki studiolevyt läpi.
Is This Real? (1980) alkaa kahdella
klassikolla. ”Return of the rat” ja ”Mystery” ovat niitä, joita myöhemmät aktit
Nirvanasta alkaen ovat esittäneet. Ne, yhdessä loistavan nimikkobiisin ”Is this
real?” ja sitä seuraavan ”Tragedyn” kanssa, kertovat tiiviisti, mistä
(erityisesti varhaisessa) Wipersissä on kyse: suorasta kitaramusiikista, jossa
on melodiaa, rajuutta, rouheutta, syvyyttä, uhkaavuutta ja samanlaista melankoliaa
kuin esimerkiksi Hüsker Dülla. Jo mainittujen lisäksi ”D-7” kuuluu omiin
suosikkeihini. Se, kuten moni muu Wipersin biisi, tuo mieleen toisen saman ajan
amerikkalaisen helmen eli yhtyeen nimeltä X. Kun vielä nostetaan esiin levyn
kolme viimeistä, ”Don’t know what I am”, ”Window shopping for love” ja ”Wait a
minute”, on mainittu kahdeksan kahdestatoista. Se tarkoittaa, että levy on
kova. Se pysyy aika pitkälti punkin raameissa, jonka yhtye tuli rikkomaan
nopeasti. Bändi ehkä aloitti vähän liian myöhään ollakseen alusta pitäen vallankumouksellisen
kuuloista, mutta sen yleissoundi ja laulaja Gregg Sagen ääni takaavat jatkuvan
kiinnostuksen.
Youth of America (1981) on hieman
erilainen. Sieltä löytyy esimerkiksi yli 10-minuuttinen nimibiisi, joka ei
mittansa puolesta ole aivan tavallinen, eikä varsinkaan punkista ammentaville
bändeille vuonna 1981. Albumia onkin mielekästä tarkastella suhteessa
debyyttiin. Toinen levy on leimallisesti saman bändin teos, mutta siinä ei
toisteta ensimmäisen kiekon menestyksekästä reseptiä. Siinä tehdään jotain
muuta, eri tavalla erinomaista. Täältä löytyy myös loistava ”Taking too long”,
jota The Rollstons on soittanut keikoillaan niin ikään loistavana tulkintana.
Kun kuuden raidan kokonaisuudessa on pari keskinkertaisempaa, ei tämä ole
maailman paras levy. Se on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä.
Over the Edge (1983) alkaa taas hienosti
rokkaavalla mutta melodisella nimikappaleella, jonka ensi sekunnit tuo mieleen
X:n (taas) ja ehkä Hüsker Dü:n (taas). Levy on paluu normipituisiin biiseihin
ja laulaja-kitaristi-biisintekijä Greg Sage väläyttelee popsensibiliteettiään
tuon tuosta. Jos debyytin yleisote oli punk ja proto-grunge, maustettuna
popilla, tässä yleisote on enemmän pop, maustettuna punkilla ja proto-grungella
(en tiedä voiko tällaista termiä käyttää, mutta tulipa käytettyä). Hitto vie,
ei tämä silti punk-poppia ole vaan jotain muuta, omaperäisempää. Mainio levy
(taas).
Land of the Lost (1986) ilmestyi kolmen
vuoden tauon jälkeen. Tuona aikana ei ollut tavallista, että tällaiset yhtyeet
pitävät levytystauon, joten albumiin on suhtauduttava pelonsekaisella
tunteella, varsinkin kun tauon aikana musiikkimaailma oli siirtynyt kohti
kasarisoundeja. Wipersin tapauksessa äänimaailma ei ole merkittävästi
muuttunut. Tässä on hyvä rock-levy, josta puuttuvat sekä tappomelodioin
varustetut punkrallit että täydelliset rockjyrät, jotka nostaisivat levyn
klassikoiden joukkoon. Ote on vähemmän kirjava kuin mitä yhtyeeltä on totuttu
kuulemaan. Tässä tapauksessa se on pieni miinus. Oikeastaan ainoa tasavarmasta
massasta tyylillisesti poikkeava on onnistuneen mietiskelevä ”Different ways”. Jonkun
tavallisen bändin levyksi Land… olisi
tärkeä, mutta Wipersin katalogissa se ei yllä aivan kolmen ensimmäisen tasolle.
Follow Blind (1987) on aivan jotain
muuta. Se on popimpi, synkempi, sisäänpäin kääntyneempi, mutta edelleen laatua.
Albumista on vaikea kirjoittaa, koska yksittäiset biisit jotenkin pakenevat
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tässä riittänee mainita, että pidän sen
yksitotisesta uhkaavan synkästä tunnelmasta hyvin, hyvin paljon.
The Circle (1988) jatkaa suunnilleen samalla
linjalla. Ote on ehkä vähän rokkaavampi, mutta melankolia on ensimmäinen sana,
jolla kuvaisin levyn tunnelmaa. Taas yhtyeen otteessa on jotain omituisella
tavalla kovin kiehtovaa ja tarttuvaa, samalla kun se on etäistä ja mystistä.
Musiikilliset sukulaiset ovat edelleen Hüsker Dü ja X. Tällä(kin) levyllä
huomaa, että melankolisiin ja uhkaaviin punk-pop-biiseihin on uutettu todella
paljon rockabillya, juuri hyvällä tavalla.
Silver Sail (1993) on eräänlainen
paluulevy. Wipers hajosi 1980-luvun lopulla ja Greg Sage teki hetkisen
soolouraa. Hän kuitenkin päätti palata Wipers-nimeen ja siitä syntyi Silver Sail – mietiskelevä ja vähemmän
rokkaava, soundillisesti ”päivitetty” teos, joka ei kuitenkaan voi olla
massiivinen pettymys yhtyeen 1980-luvun tuotannosta pitäville. Musiikillisesti
yhtye on ajautunut aika kauas lähtöpisteestään, mutta itse kuulen jatkumon,
joka ankkuroituu tietenkin Sagen omintakeiseen tyyliin. Ilmeisesti tämä on
duona tehty levy rumpali Steve Ploufin kanssa.
The Herd (1996) alkaa in-your-face
-asenteella, ainakin verrattuna mystisen etäisiin ja melankolisiin muutamaan
aikaisempaan albumiin. Sikäli se muistuttaa yhtyeen varhaisvaihetta. Toisaalta
mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Ote on kuoren alla koko ajan samaa
tunnistettavaa Wipersia, vaikka pinnaltaan albumit vaihtelevat. Tällaisilla
soundeilla ei kukaan tehnyt musiikkia vuonna 1996 eikä äänimaailmasta voi
päätellä, onko kyse Wipersista vuonna 86 vai 96.
Power in One (1999) on jälleen hyvä
levy, joka kuulostaa siltä, että se olisi voinut ilmestyä missä kohdassa
tahansa yhtyeen uraa. Ehkä siksi ei ole yllättävää, että AllMusicin Jack Rabid
keskittyy omassa arviossaan aika vähän itse albumiin ja enemmän siihen, mikä
Wipersia luonnehtii. Pakko lainata: ”the basic tenets of Sage’s faith:
Blizzards (blizzards!) and spark-showers of guitar streams; chords unlike those
used by 99-percent of other rock writers, with progressions that do the
opposite of what is expected; a voice like Father Time and the Grim Reaper
coming to warn of the apocalypse (often over doomsday chords that pile-drive
the stomach like a runaway locomotive); counter-melodies from tense basslines,
still a hallmark; straight-ahead attack drumming from Plouf; and guitar leads
that dazzle, frighten, and prick the senses, like Jimi Hendrix sans the showy
bits and hyper-blues base. This remarkable talent’s work as a guitarist is
without peer.” Aikamoista hehkutusta, mutta en väitä vastaan.
Tällä
kuuntelulla olen päätynyt siihen, että hyllyt täytyy täyttää Wipersin levyillä.
Kolme ensimmäistä on saatava sinne pikaisesti. Kolme seuraavaa tai ainakin
viides ja kuudes levy tulisi ostaa. Lompakolle harmillista, mutta järkevintä
taitaa olla hankkia yhtyeen kaikki studioalbumit. Olen pitänyt yhtyeestä siitä
lähtien kun tutustuin kolmeen ensimmäiseen albumiin alussa mainitun cd-boksin
kautta, mutta tämä kuunteluprosessi on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että
Wipers kuuluu todellisten legendojen joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti