lauantai 4. marraskuuta 2017

Studioalbumit osa 80: Wipers

Yhdysvaltain luoteisosasta Portlandista ponnistanut Wipers kuluu punkin ja kitararokin klassikoihin. Se ei kuitenkaan ole yhtä tuttu tavallisille harrastajille kuin Clash, Sex Pistols ja Ramones. Wipers tuli kehiin vähän myöhemmin, mutta jos ajatellaan genren tosiharrastajia, Wipers on suunnilleen yhtä arvostettu kuin punkkien palvoma Dead Moon, mutta ei yhtä tunnettu kuin Hüsker Dü. Eikä ole liioiteltua sanoa, ettei Nirvana olisi kuulostanut samalta ilman Wipersia, josta Kurt Cobain piti kovasti. Eikä grungea olisi ollut tuntemassamme muodossa, mikäli Seattlen naapurissa ei olisi ollut grungareita edeltänyttä Wipersia.

Itselleni Wipers on jokseenkin tuttu, mutta ei läpikotaisin. Olen kuunnellut lähinnä kovalevyltäni kolmen cd:n boksia, joka sisältää kolme ensimmäistä studioalbumia. Enkä sitäkään ihan kovin aktiivisesti. Olen usein harkinnut tarkempaa tutustumista ja ostohommia, mutta hyllystäni ei löydy tällä hetkellä yhtään Wipers-albumia. Motivoidakseni itseäni mahdolliseen shoppailuun, päätin, että nyt on aika kuunnella yhtyeen kaikki studiolevyt läpi.

Is This Real? (1980) alkaa kahdella klassikolla. ”Return of the rat” ja ”Mystery” ovat niitä, joita myöhemmät aktit Nirvanasta alkaen ovat esittäneet. Ne, yhdessä loistavan nimikkobiisin ”Is this real?” ja sitä seuraavan ”Tragedyn” kanssa, kertovat tiiviisti, mistä (erityisesti varhaisessa) Wipersissä on kyse: suorasta kitaramusiikista, jossa on melodiaa, rajuutta, rouheutta, syvyyttä, uhkaavuutta ja samanlaista melankoliaa kuin esimerkiksi Hüsker Dülla. Jo mainittujen lisäksi ”D-7” kuuluu omiin suosikkeihini. Se, kuten moni muu Wipersin biisi, tuo mieleen toisen saman ajan amerikkalaisen helmen eli yhtyeen nimeltä X. Kun vielä nostetaan esiin levyn kolme viimeistä, ”Don’t know what I am”, ”Window shopping for love” ja ”Wait a minute”, on mainittu kahdeksan kahdestatoista. Se tarkoittaa, että levy on kova. Se pysyy aika pitkälti punkin raameissa, jonka yhtye tuli rikkomaan nopeasti. Bändi ehkä aloitti vähän liian myöhään ollakseen alusta pitäen vallankumouksellisen kuuloista, mutta sen yleissoundi ja laulaja Gregg Sagen ääni takaavat jatkuvan kiinnostuksen.

Youth of America (1981) on hieman erilainen. Sieltä löytyy esimerkiksi yli 10-minuuttinen nimibiisi, joka ei mittansa puolesta ole aivan tavallinen, eikä varsinkaan punkista ammentaville bändeille vuonna 1981. Albumia onkin mielekästä tarkastella suhteessa debyyttiin. Toinen levy on leimallisesti saman bändin teos, mutta siinä ei toisteta ensimmäisen kiekon menestyksekästä reseptiä. Siinä tehdään jotain muuta, eri tavalla erinomaista. Täältä löytyy myös loistava ”Taking too long”, jota The Rollstons on soittanut keikoillaan niin ikään loistavana tulkintana. Kun kuuden raidan kokonaisuudessa on pari keskinkertaisempaa, ei tämä ole maailman paras levy. Se on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä.

Over the Edge (1983) alkaa taas hienosti rokkaavalla mutta melodisella nimikappaleella, jonka ensi sekunnit tuo mieleen X:n (taas) ja ehkä Hüsker Dü:n (taas). Levy on paluu normipituisiin biiseihin ja laulaja-kitaristi-biisintekijä Greg Sage väläyttelee popsensibiliteettiään tuon tuosta. Jos debyytin yleisote oli punk ja proto-grunge, maustettuna popilla, tässä yleisote on enemmän pop, maustettuna punkilla ja proto-grungella (en tiedä voiko tällaista termiä käyttää, mutta tulipa käytettyä). Hitto vie, ei tämä silti punk-poppia ole vaan jotain muuta, omaperäisempää. Mainio levy (taas).

Land of the Lost (1986) ilmestyi kolmen vuoden tauon jälkeen. Tuona aikana ei ollut tavallista, että tällaiset yhtyeet pitävät levytystauon, joten albumiin on suhtauduttava pelonsekaisella tunteella, varsinkin kun tauon aikana musiikkimaailma oli siirtynyt kohti kasarisoundeja. Wipersin tapauksessa äänimaailma ei ole merkittävästi muuttunut. Tässä on hyvä rock-levy, josta puuttuvat sekä tappomelodioin varustetut punkrallit että täydelliset rockjyrät, jotka nostaisivat levyn klassikoiden joukkoon. Ote on vähemmän kirjava kuin mitä yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Tässä tapauksessa se on pieni miinus. Oikeastaan ainoa tasavarmasta massasta tyylillisesti poikkeava on onnistuneen mietiskelevä ”Different ways”. Jonkun tavallisen bändin levyksi Land… olisi tärkeä, mutta Wipersin katalogissa se ei yllä aivan kolmen ensimmäisen tasolle.

Follow Blind (1987) on aivan jotain muuta. Se on popimpi, synkempi, sisäänpäin kääntyneempi, mutta edelleen laatua. Albumista on vaikea kirjoittaa, koska yksittäiset biisit jotenkin pakenevat kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tässä riittänee mainita, että pidän sen yksitotisesta uhkaavan synkästä tunnelmasta hyvin, hyvin paljon.

The Circle (1988) jatkaa suunnilleen samalla linjalla. Ote on ehkä vähän rokkaavampi, mutta melankolia on ensimmäinen sana, jolla kuvaisin levyn tunnelmaa. Taas yhtyeen otteessa on jotain omituisella tavalla kovin kiehtovaa ja tarttuvaa, samalla kun se on etäistä ja mystistä. Musiikilliset sukulaiset ovat edelleen Hüsker Dü ja X. Tällä(kin) levyllä huomaa, että melankolisiin ja uhkaaviin punk-pop-biiseihin on uutettu todella paljon rockabillya, juuri hyvällä tavalla.

Silver Sail (1993) on eräänlainen paluulevy. Wipers hajosi 1980-luvun lopulla ja Greg Sage teki hetkisen soolouraa. Hän kuitenkin päätti palata Wipers-nimeen ja siitä syntyi Silver Sail – mietiskelevä ja vähemmän rokkaava, soundillisesti ”päivitetty” teos, joka ei kuitenkaan voi olla massiivinen pettymys yhtyeen 1980-luvun tuotannosta pitäville. Musiikillisesti yhtye on ajautunut aika kauas lähtöpisteestään, mutta itse kuulen jatkumon, joka ankkuroituu tietenkin Sagen omintakeiseen tyyliin. Ilmeisesti tämä on duona tehty levy rumpali Steve Ploufin kanssa.

The Herd (1996) alkaa in-your-face -asenteella, ainakin verrattuna mystisen etäisiin ja melankolisiin muutamaan aikaisempaan albumiin. Sikäli se muistuttaa yhtyeen varhaisvaihetta. Toisaalta mikään ei ole radikaalisti muuttunut. Ote on kuoren alla koko ajan samaa tunnistettavaa Wipersia, vaikka pinnaltaan albumit vaihtelevat. Tällaisilla soundeilla ei kukaan tehnyt musiikkia vuonna 1996 eikä äänimaailmasta voi päätellä, onko kyse Wipersista vuonna 86 vai 96.

Power in One (1999) on jälleen hyvä levy, joka kuulostaa siltä, että se olisi voinut ilmestyä missä kohdassa tahansa yhtyeen uraa. Ehkä siksi ei ole yllättävää, että AllMusicin Jack Rabid keskittyy omassa arviossaan aika vähän itse albumiin ja enemmän siihen, mikä Wipersia luonnehtii. Pakko lainata: ”the basic tenets of Sage’s faith: Blizzards (blizzards!) and spark-showers of guitar streams; chords unlike those used by 99-percent of other rock writers, with progressions that do the opposite of what is expected; a voice like Father Time and the Grim Reaper coming to warn of the apocalypse (often over doomsday chords that pile-drive the stomach like a runaway locomotive); counter-melodies from tense basslines, still a hallmark; straight-ahead attack drumming from Plouf; and guitar leads that dazzle, frighten, and prick the senses, like Jimi Hendrix sans the showy bits and hyper-blues base. This remarkable talent’s work as a guitarist is without peer.” Aikamoista hehkutusta, mutta en väitä vastaan.

Tällä kuuntelulla olen päätynyt siihen, että hyllyt täytyy täyttää Wipersin levyillä. Kolme ensimmäistä on saatava sinne pikaisesti. Kolme seuraavaa tai ainakin viides ja kuudes levy tulisi ostaa. Lompakolle harmillista, mutta järkevintä taitaa olla hankkia yhtyeen kaikki studioalbumit. Olen pitänyt yhtyeestä siitä lähtien kun tutustuin kolmeen ensimmäiseen albumiin alussa mainitun cd-boksin kautta, mutta tämä kuunteluprosessi on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että Wipers kuuluu todellisten legendojen joukkoon.

Ei kommentteja: