maanantai 27. huhtikuuta 2020

Studioalbumit osa 104: Raised Fist

Muutamia vuosia sitten Provinssissa soitti Luulajasta ponnistava Raised Fist. En tuntenut yhtyettä ja oletin, että akti kuuluu festivaalille tavalliseen hevikiintiöön. Ei mennyt ihan nappiin. Yhtye osoitti sen vääräksi ja voitti minut puolelleen tehokkailla biiseillään ja energisellä esiintymisellään. Kysehän on 2000-luvun hardcoresta, ei hevistä, vaikka metallinen ulottuvuus bändin äänimaailmassa onkin läsnä. Metallisuus tulee vahvojen riffien yhdistämisestä hc:n muottiin.

Myöhemmin hankin hyllyyni yhden albumin käytettynä ja totesin sen onnistuneeksi. Kun bändi julkaisi uuden levyn vuonna 2019, ostin sen. Nyt päätin kuunnella muutkin studioalbumit. Useiden biisien ep:t jätän pois.

Fuel (1998) on heti tutun kuuloista kamaa, mutta ei (vielä) loppuun asti hiottua. Keskitasoiset biisit eivät erotu toisistaan, vaikka perusote on jämäkästi osastolla in-your-face. Jälkiviisaasti ajateltuna kyse on lupaavasta alusta, mutta ei (vielä) paljon enemmästä. Kolme tähteä.

Ignoring the Guidelines (2000) on täyteläistä ja tiukasti soitettua hardcorea. Biisien kesto on keskimäärin selkeästi yli kaksi minuuttia, joten mistään Terveiden käsien klassikkojen puoliminuuttisista ei ole kyse. Eikä ole tyylillisesti muutenkaan, sillä Raised Fist jatkaa metallisemmalla linjalla. Teos sisältää myös Gorilla Biscuits-lainan (”New direction”). Hieno biisi tuo mieleen perinteisemmän hc:n, mutta täytyy sanoa, etten ole Gorilla Biscuitsiin pahemmin tutustunut. Kolme ja puoli tähteä.

Dedication (2002) on edelleen tiukasti soitettua ja asenteeltaan tinkimätöntä (metallivaikutteista) hardcorea (vai pitääkö sanoa ”metalcorea”). Jos et pidä edellisistä, et pidä tästäkään. Ja toisin päin. Mitään muuta vikaa tässä ei ole kuin lievä monotonisuus (rytmivaihtelut, tila ja ilma eivät luonnehdi tätä teosta) ja yksittäisten todella tarttuvien biisien puute. Toisin sanoen raaka-aineet on kunnossa ja suunnilleen oikeassa järjestyksessä. Viimeinen silaus kuitenkin puuttuu. Kolme ja puoli tähteä.

Sound of the Republic (2006) vahvistaa fiilistä, ettei olisi pitänyt ryhtyä tähän savottaan. Tämäkin on hyvä levy, mutta minulla ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Pääasiallisesti se on samaa kuin edellisetkin. Toimisikohan tämä paremmin vinyyli-ep:nä kuin Spotifysta kuunneltuna pötkönä? Kolme ja puoli tähteä, taas.

Veil of Ignorance (2009) tuli ostettua muutamalla eurolla käytettynä cd:nä sen jälkeen kun provinssikeikkaa oli tullut muisteltua myönteisesti kyllästymiseen saakka. Se lähteekin käyntiin tehokkaasti: ”Friends and traitors” on hyvä testi, pitääkö bändistä. Jos ei toimi, ei toimi. Jos toimii, niin toimii kaikki muutkin, vaikka taso ei pidäkään läpi tuotannon. Se, miksi tämä on parempi kuin yksikään edeltävä Fistin albumi, selittyy dynamiikalla. Tässä  mennään in-your-face -asenteesta hieman hitaampaan (”Wounds”) ja takaisin menettämättä mitään rankkuudesta. Yhtye on tässä vaiheessa oppinut myös jättämään ilmaa ja tilaa joihinkin biiseihin. Tämä toteutuu osittain tempovaihteluilla, mutta vielä tärkeämpiä ovat pienet tauot (joita äärimetallibändit ovat ryöstöviljelleet vuosikausia). Neljä tähteä.

From the North (2015) on siirtymä Epitaphille eli alan piirit alkoivat olla vakuuttuneita yhtyeen tasosta. Ja näin pitikin olla onnistuneen Veil of Ignorancen jälkeen. Suuren yleisön bändiä tästä ei silti kuoriutunut, mutta ”alan piireissä” From the North arvioitiin hyvin myönteisesti (4-4.5/5, 8/10 jne.). Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen ilmaisuun. Metalliriffeillä kuorrutettu hc muodostaa edelleen pohjan, jonka päälle tiuskaistaan laineja sopivasti rapista lainatulla tyylillä. Kuulostaa muuten pahalta luonnehdinnalta, mutta tämän yhtyeen kohdalla sekoite toimii. Yksittäisistä biiseistä popahtava ”We will live forever” on suosikkini ja myös ”Ready to defy” lämmittää erityisesti quite-loud-quiet -rakenteella, iskevällä kertsillä ja rap-sävytteisillä säkeistöillä. Koko levy on tasavahvaa materiaalia. Neljä tähteä.

Anthems (2019) on yhtyeen rauhallisin levy, mutta se on omalla tavallaan myös iskevin. Sävellykset ovat korkeatasoisia ja biiseissä on riittävästi ilmaa tai tilaa. Vauhti on hidastunut, mikä saattoi tuottaa joillekin faneille pettymyksen. Minusta tämä on onnistunut teos. Eikä ihme, sillä hankin sen vinyylinä pian ilmestymisen jälkeen. Heti avausraita ”Venomous” toimii hienosti: alkuun metalliriffit, perään tiuskivan räkivää säkeistöä, sitten taukoja ja quiet-siirtosäe rap/nu metal -tyylin laululla, joka tuo mieleen Bloodhound Gangin, ja siihen perään jälkeen biisin nimeä huutava kertosäe. Juuri alle puolen tunnin kellottava levy on tunnelmaltaan yhdenmukainen, mutta se sisältää riittävästi erilaisia biisejä. Ja ilmaa. Ja taukoja. Ja dynamiikan vaihtelua. Niistä pidän. Vähintään neljä tähteä. Puolikas tulee joskus lisää päivän fiiliksen mukaan.

Rage Against the Machinen lyriikoista nimensä napannut Raised Fist on tyylillisesti hyvin samanlainen kuin Uumajasta tuleva Refused. Siinä missä Refused on palvottu yhtye, Raised Fist ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Itse ajattelen, että Raised Fistillä on parhaimmilla teoksillaan huomattavasti parempia biisejä. Se on ehkä hieman takakireä ja paikoin puuduttava, mutta jos tällainen 2000-luvun hardcore/metalcore ylipäätään kiinnostaa, en keksi paljon parempia suosituksia. Tai jos sinä keksit, niin kerro.

Levykaupassa on käyty hankkimassa pari levyä. Ne riittävät toistaiseksi, mutta ne kuuluvat kotitaloudessa melko säännöllisesti. Myös From the North tosin sopisi hyllyyn. Ja soittimeenkin.

Ei kommentteja: