Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 

* 

Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213

 

International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 

Linkki alkuperäiseen julkaisuun.