Mediatutkimusta kilokaupalla osa 9: Sosiaalisen median lyhyt historia

Termin ”sosiaalinen media” alku on suunnilleen vuodessa 2005. Se vakiintui parin seuraavan vuoden aikana. Suomen kieleen se alkoi syöpyä viimeistään vuonna 2009, kun Kielikellokin pohti, voisiko sosiaalisen media asemesta puhua yhteisöllisestä mediasta. Vuonna 2013 ilmestynyt Sosiaalisen median lyhyt historia, kirjoittajina Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen, mainitsee nämä seikat, mutta se keskittyy kronikoimaan vuosi kerrallaan itse ilmiön merkittävimmät käänteet.

Sosiaalisen median määritelmät ovat moninaiset, mutta sillä tarkoitetaan suunnilleen joukkoa verkkopalveluja, joissa on sisältöä tuottavia, jakavia ja kommentoivia käyttäjiä tai keskenään kommunikoivia käyttäjiä.

Kun yli 90 prosenttia suomalaista käyttää nettiä ja somejohtaja Facebookilla on Suomessa kaksi miljoonaa päivittäiskäyttäjää, niin aivan mitättömistä asioista ei ole kyse.

Teos kyllä tuo jonkin verran esiin someteoretisointia, mutta mitään omaa siinä ei tässä mielessä ole. Se esittää teoreettiseksi viitekehyksekseen ajatuksen kulttuurisesta omaksumisesta, jonka mukaan ”uutuus leviää paitsi ihmisten arkielämään myös erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, koulutusjärjestelmiin ja kielenkäytön yleisiin tapoihin.” Tämä ei kerro mitään siitä, millä tavalla leviäminen tapahtuu tai mitä kokonaisvaikutuksia sillä on elämäämme. Teoksen vahvuus onkin suomikeskeinen – mutta ei suomirajoitteinen – katsaus siihen, millaiset sovellukset ja keskustelut ovat hallinneet sosiaalisen median ilmiötä vuodesta 2003 vuoteen 2012 ja millainen sovellusten hautausmaa taaksemme jää.

Sen sijaan että kirjoittaisin yksityiskohtaisesti itse teoksesta päätin poimia tähän kirjan uskontoaiheiset esimerkit. Se, että niitä löytyy, kertoo siitä, että uskonto on kaiken muun ohella someen ujuttautuva ja somessa muokkautuva ilmiö.

Vuonna 2003 IT-viikko kirjoitti: ”Hieman yllättävä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.) Tämä muistuttaa, että uskonto on ollut keskeinen osa sosiaalista mediaa jo sen ”esihistoriassa” keskustelupalstoilla.

Jo teoksen aloittava esimerkki on uskontoaiheinen: siinä kontrastoidaan vuoden 2005 ja 2013 paavien virkaanastujaiset. Edellisissä kuvissa on muutama simpukkapuhelin, mutta jälkimmäisissä älypuhelinten ja padien meri. Kuva- ja äänitallenteiden helppous on tuonut ne kaikkeen, ja someenhan kuvat ja videopätkät tuupataan nähtäviksi, jaettaviksi ja kommentoitaviksi.

Muuten uskontoesimerkit on ripoteltu pitkin vuosia. Vuodelta 2006 mainitaan  Mohamed el-Fatatryn  perustama ja Suomesta ylläpidetty MuslimSpace, joka muuttui Muxlim.comiksi – muslimeille tarkoitettu verkostoitumissovellus. Se on ollut jo vuosia suljettuna, mutta sijoittajien ja veronmaksajien rahat se kuppasi. Tähän keissiin voi tutustua vaikkapa katsomalla vuonna 2015 valmistunut Netizen Mo -dokumentti.

Virtuaalimaailma Second Life on kiinnostanut verrattain paljon uskontotieteilijöitä ja siitä kirjoitetaan tässäkin teoksessa. Maininnan saa myös katolilainen Isä Antonio Spadaro, joka kehotti katolilaisia viemään Herran sanaa virtuaalipakanoille vuonna 2006.

Vuodelta 2010 on kolme esimerkkiä. Ensinnäkin se, miten al-Qaida käytti järjestelmällisesti Youtubea, Facebookia ja keskustelupalstoja viedessään sanomaansa eteenpäin. Myöhemmin tässä on kunnostautunut vielä tehokkaammin ISIS, mutta se ei ehtinyt tähän teokseen. Toiseksi Iranin islamilaisen vallankumouksen juhlapäivän paikkeilla Iran rajoitti tiedonvälitystä, jolloin tieto levisi maailmalle tukahduttamisyrityksistä huolimatta Facebookin, Twitterin ja YouTuben välityksellä. Kolmanneksi on kotoinen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta. Siinä somella – kohulla ylläpitämisellä ja eroakirkosta -sivustolla – oli osansa, mutta itselleni se on ensisijaisesti esimerkki mediakonvergenssista: siitä, miten ”vanha” ja ”uusi” media linkittyvät ja tuottavat uudenlaisia ja yllättäviä kuvioita.

Maininnan saa myös vuoden 2011 arabikevät. Sitä pidettiin laajalti sosiaalisen median aikaansaamana ilmiönä. Kuten Homoillassa, myös tässä voi muistuttaa, että yksioikoiset tulkinnat somen mahdista eivät välttämättä ole perusteltuja, vaikka sosiaalisen median buustaavan vaikutuksen myöntäisikin. Esimerkiksi Emad Mekay kirjoitti, että ”Arabikevään laukaisseet sovellukset eivät kuitenkaan olleet Google, Facebook ja Twitter. […] Yksi toiminta-alusta oli perjantai. Ihmiset ovat tottuneet kokoontumaan perjantaisin ulos puolenpäivän rukouksiin, joten siihen yhteyteen oli helppo kerätä suuria kansanjoukkoja.” (s. 236)

Ja vuonna 2012 paavi aloitti tviittaamisen.

Uskonto ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja sosiaalisen median toimintamuodot muokkaavat uskonnollisten ryhmien mahdollisuuksia ja olosuhteita. Ylipäätään sosiaalinen media on tullut arkiseksi osaksi elämäämme alle kymmenessä vuodessa jopa siinä määrin, että tuntuu vaikealta kuvitella, mitä arki olisi ilman itselle läheisimpiä sovelluksia.

Uusmedia, massamedia ja uskonnollisuuden muutos

Kuinka uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja miten nämä kietoutuvat perinteiseen valtamediaan? Tämä on vain yksi monista kysymyksistä, joita käsitellään vuoden 2013 lopulla ilmestyneessä teoksessa Social Media and Religious Change (de Gruyter).

Teoksen ovat toimittaneet Marie Gillespie, David Herbert ja Anita Greenhill. Sen juuret ovat konferenssissa, jonka järjestimme Lontoon Camden Townissa kesällä 2010, ajankohtana, jolloin sattui olemaan lähes 30 astetta lämmintä. Itse seminaarihuoneessa oli viileämpää, mutta muistan edelleen hyvin, miten absurdia tuollaisessa helteessä oli astua tauolla keskelle Camden Townin ihmisvilskettä, juuri niille hoodeille, jonne oli kymmenen vuotta sitten pakko päästä jokaisella Lontoon lomalla.

Kirjan tekemiseen on osallistunut tunnettuja aihepiirin tuntijoita (toimittajien lisäksi esimerkiksi Gordon Lynch ja Heidi Campbell) sekä muutamia nuorempia tutkijoita. Teoksessa käsitellään teoreettisten kysymysten lisäksi esimerkiksi BBC:n televisiosarjoja, islamilaisia marttyyrivideoita, juutalaisuutta facebookissa, evankelikaalista kristillisyyttä YouTubessa ja bahai´den nettikäyttöä.

Teokseen päätyi myös yksi Leedsin projektimme teksteistä, ”Christianity, Secularism and Religious Diversity in the British Media” (Knott, Poole & Taira).

Artikkelimme ei käsittele ensisijaisesti ”somea”, kuten eivät kaikki muutkaan tekstit, joten siinä mielessä se ei täysin istu teoksen otsikkoon. Toisaalta mikä tahansa media on ”sosiaalinen” ja median sosiaalisuutta voidaan pohtia myös ”somen” ulkopuolella.

Itselleni olennaista yhteisartikkelissamme oli kattaa vielä yksi alue, joka ei saanut riittävästi tilaa projektiin perustuvassa kirjassamme, ainakaan juuri haluamallani tavalla. Artikkelin lähtökohtana on Paul Wellerin huomio Britanniasta ”kristillisenä, sekulaarina ja uskonnollisesti monimuotoisena” maana.

Esitämme, että juuri nämä muodostavat kolme pilaria, joiden varaan myös uskontoa koskevat julkiset keskustelut paaluttuvat. Siksi artikkelissamme osoitetaan ensiksi, miten kolme pilaria näkyvät määrällisenä muutoksena median uskontokäsittelyssä. Toiseksi esitetään, että ne jäsentävät median uskontouutisoinnin ja -debattien näkökulmia. Esimerkkeinä on hollantilaista kansanedustajaa Geert Wildersiä koskeva uutisointi ja paavi Benedictuksen vierailu Britanniaan.

Käsittelemme Wildersiä ja paavia myös kirjassamme Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, mutta tässä yhteydessä ne asettuvat haluamallani tavalla yhden viitekehykseen sisään. Siksi tämä artikkeli ei ole puhtaasti kirjasta löytyvän toistoa, vaan puolustaa paikkaansa erillisenä tekstinä.

Tekstimme on kirjoitettu tasapuolisesti yhdessä. Oma kontribuutioni on ensisijaisesti paavin vierailua koskevassa osuudessa, mutta toisaalta tekstin rakenne on sataprosenttisesti minun jäsennys.

Kokonaisuutena teos tarjoilee toimittajien perusteellisen johdannon lisäksi 10 artikkelia, jotka hahmottelevat uskonnon ja median (erityisesti uusmedian) suhteita. Sellaisena se täydentää nopeasti kasvavaa tutkimusaluetta ja muutamat tekstit ovat aihepiiristä kiinnostuneille välttämätöntä lukemistoa. Suoranaista yhtä teesiä tai vastausta teos ei tarjoa.

Kustantajan hinnat ovat sellaisia, että teoksia ostavat lähinnä kirjastot, mutta sitähän varten kirjastot ovat, että sieltä voi lainata kirjoja, jotka ovat liian kalliita ostettavaksi. 

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.degruyter.com/view/product/179827

Mikä on paavi miehiään?

Kun olin tutkijana Leedsin yliopistossa, tarkastelin yhtenä osana projektia, miten media käsittelee paavin vierailua britteihin syksyllä 2010. Valmisteluksi luin muutaman Ratzingeria käsittelevän kirjan. Kun hän luopui tehtävästään, paaviksi tuli keväällä 2013 Jorge Mario Bergoglio. Ymmärrettävästi markkinoille tuli nopeasti häntä käsittelevää kirjallisuutta.

En ollut keväällä erityisen aktiivinen etsimään tietoa siitä, millainen menneisyys uudella paavilla on. En myöskään ole juuri nyt tekemässä mitään tutkimusta paavi Franciscukseen liittyen. Kuitenkin kiinnostuin häntä käsittelevästä kirjasta, lähinnä siksi, että Ottawan lentokentällä yritin päästä eroon viimeisistä taskuun jääneistä Kanadan dollareista.

Paul Vallelyn Pope Francis: Untying the Knots sisältää kiinnostavaa informaatiota ensimmäisestä etelä-amerikkalaisesta paavista ja ensimmäisestä, joka otti nimekseen Franciscus. Heti ensimmäinen luku muistuttaa, miten lähellä Bergoglio oli tulla paaviksi jo edellisellä kierroksella. Hän oli Ratzingerin ainoa todellinen haastaja, mutta tilannetta vaikeutti kampanja, jossa Bergogliota syytettiin yhteistyöstä Argentiinan sotilasjuntan kanssa.

Bergoglion valinta paaviksi käsitellään vasta kirjan loppupuolella. Siinä olennaista on, miten suuri yllätys hänen valintansa monille oli, vaikka hän oli selkein haastaja edellisellä kerralla. Tilanteeseen vaikutti merkittävästi se, ettei italialaiset kardinaalit – jotka muodostavat ison osan äänestyskelpoisista – päässeet yksimielisyyteen omasta suosikistaan. Lisäksi oli paine saada paavi Euroopan ulkopuolelta, mieluusti Latinalaisesta Amerikasta, ja vieläpä sellainen, joka ei ole tehnyt pitkää uraa Roomassa.

Toinen luku on  korostaa, miten Bergoglion suhde kansanomaiseen uskonnollisuuteen on huomattavasti Ratzingeria myönteisempi. Argentiinaan tutustuneena ja maassa matkanneena tiedän, että katolinen kirkko on ottanut sallivamman asenteen kaikenlaiseen – katoliseen ja sen rajamaille sijoittuvaan – kansanomaiseen uskonnollisuuteen osittain siksi, että se kamppailee evankelikaalisen protestanttisuuden nousua vastaan. Vallelyn mukaan Bergogliolla on ollut suuri rooli tässä prosessissa.

Vallely ottaa esimerkkejä kansanomaisesta uskonnollisuudesta ja keskeisimmät ovat juuri niitä, joihin tutustuin itse Argentiinassa. Kävin Lujanin pikkukaupungissa katsomassa neitsyen ihmeen kunniaksi pystytettyä kirkkoa. Näin kymmeniä Difunta Correalle pystytettyjä tienvarsipyhäköitä, vertailin niitä ja tarkastelin niistä löytyviä esineitä. Kuvasin muutamia Gauchito Gilin tarinasta muistuttavia tienvarsipyhäköitä. Näistä ensimmäinen on osa kansanomaista mutta käytännössä täysin hyväksyttyä katolilaisuutta, toinen lähempänä nationalismia (sekoittuen hieman Maria-kultteihin) ja kolmas melko etäällä katolilaisuudesta (tarina paikallisesta Robin Hood -shamaanista).

Kolmas luku käsittelee paavin jesuiitta-taustaa muistuttaen, että heidän parissaan häneen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Luku valottaa myös Argentiinan katolisen kirkon ja paavin poliittisia kiemuroita. Mediassa uuteen paaviin on suhtauduttu myönteisesti. On tavallaan haluttu löytää väkisin liberaali paavi edellisen kontrastiksi. Ihan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Paavina Bergoglio on ollut jo nyt radikaali, jos katsotaan paavillisia menettelytapoja, erityisesti rituaaleja. Liberaali hän ei kuitenkaan ole edes Vallelyn mukaan.

Paavia on kutsuttu köyhien asialla olevaksi ”slummien piispaksi”, mutta tällöin on myös hyvä muistaa, että kyse on katolisesta sosiaalietiikasta. Esimerkiksi Bergoglion suhde vapautuksen teologiaan on ollut varsin ristiriitaista ja varhaisvaiheessa pääosin kielteistä. Bergoglio oli nuorena hetken kiinnostunut kommunismista, mutta kun vasemmistosta tuli kirkkokriittinen, hänestä tuli peronisti, jossa kirkko oli osa autoritaarista kansallista ykseyttä. Peronismi ylittää perinteisen poliittisen akselin, mutta moni kommentaattori sijoittaa Bergoglion mieluummin oikealle kuin vasemmalle peronistien keskuudessa. Hän toimi myös oikeistolais-nationalistisen Guardia de Hierron henkisenä neuvonantajana. Jopa köyhien asioista kriitikot toteavat, että Bergoglio on kiinnittänyt enemmän huomiota köyhyyden seurausten pehmentämiseen kuin syiden kitkemiseen. Paavina Bergoglio on tosin esittänyt huomattavasti myönteisempiä kommentteja vapautuksen teologiasta.

Vallely toteaa, että osa Bergoglioon kohdistuvasta rajustakin kritiikistä on liioittelua. Pinnallinen mediahuomio siitä, että Bergoglio välttää tuhlailua ja pröystäilyä pitää paikkansa myös tämän kirjan perusteella, toisin kuin mielikuva erityisen liberaalista paavista.

Teos ei ole puhdas uuden paavin ylistys, eikä missään tapauksessa mustamaalaukseen pyrkivä kirja. Se on verrattain monipuolinen valotus, joka toimii johdantona Bergoglion elämään, ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Vallely luo kuvan ihmisestä, jonka suurimmat mustat hetket ovat kaukana menneisyydessä. Tämän tosin rikkoo se kiusallinen tosiasia, että vuonna 2010 Bergoglio kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä, jossa muinaista Argentiinan sotilashallintoa syytettiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan.

Suomessa paavit eivät herätä valtavaa kiinnostusta. Lähinnä ihmiset haluavat tietää, onko uusi paavi konservatiivi vai seksuaalivähemmistöjä puolustava liberaali. Tärkeä kysymys tämäkin, mutta ei suinkaan ainoa.

Uskonto brittimediassa (hävytöntä mainostamista)

Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssissa Liverpoolissa odotti yllätys. Leedsin vuosina tehdyn työn keskeisin julkaisu, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (Ashgate 2013), oli tullut ulos painokoneista.

Teos on kolmen henkilön – Kim Knott, Elizabeth Poole ja minä – kirjoittama kirja, ei toimitettu teos eikä artikkelikokoelma. Se käsittelee ensisijaisesti brittimedian uskontokirjoittelua, mutta tarjoaa teoreettisesti ja menetelmällisesti ajateltavaa myös brittiyhteiskunnan ulkopuolelle. Mikä parasta, se on saatavana pehmeäkantisena inhimilliseen hintaan.

Kun saavuin Livepooliin, aloin selata konferenssikansion sisältöä. Sieltä löytyi paperi, jossa kerrottiin kustantajien kirjajulkistamistilaisuudesta. Listalle oli nostettu muutama kirja, ja mukana oli myös meidän teoksemme. Siinä vaiheessa ihmettelin, miksi minä en ole kuullut tästä tilaisuudesta mitään. Kirjan ei pitänyt olla saatavilla ennen lokakuuta.

Jo konferenssin ensimmäisenä iltana oli pieni mainospala – paneelikeskustelu, jossa Kim Knott alusti projektimme löydöksistä. Lisäksi Linda Woodhead hahmotteli, miten uskonnollisuus on muuttunut brittiläisessä yhteiskunnassa ja Guardianin Andrew Brown puhui median toimintatavoista uskontouutisoinnin yhteydessä. Paneelin aikana huomasin, että puhujien edessä olevalla pöydällä on kirjoittamamme teos. Siinä vaiheessa en ollut varma, oliko se kustantajan varhaisprintti, jollaisia joskus näkee tapahtumissa.

Seuraavana päivänä oli kustantajien tilaisuus, jossa tarjottiin viiniä ja kerrottiin lyhyesti uutuuskirjoista. Itse menin mukaan lähinnä juodakseni lasillisen, mutta jouduin pyynnöstä puhumaan myös meidän kirjasta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Konferenssissa myös oma alustukseni käsitteli kirjaa. Olin ajatellut pitäväni pienen mainospuheen, jossa kerron tulevasta julkaisusta, mutta kun kirja oli jo saatavilla, piti lähinnä summata teoksen sisältö ja keskeiset löydökset. Tuntui jokseenkin hölmöltä puhua erikseen kirjasta, kun se oli jo ollut esillä niin monessa yhteydessä konferenssin aikana.

Kustantajan mukaan kirjan on myynyt hyvin heti alkuvaiheessa. Ainakin se avautuu useaan suuntaan, joten vaikka uskonnon mediapotretit eivät olisi ensisijainen kiinnostuksen kohde, kirjaa ravistamalla saattaa löytyä jotain relevanttia omalle tutkimukselle.

Aina kohtelias Jolyon Mitchell totesi, että hänen mielestään kirjan suurin ongelma on se, ettei se ilmestynyt hänen toimittamassaan sarjassa. Se oli kauniisti sanottu, mutta kuitenkin seuraava vaihe on kuunnella palautetta.

Uskon olevani varsin tietoinen tutkimuksen vahvuuksista ja puutteista, sekä siitä, mitä teoksessa ei ole, joten kritiikkiä on myös luvassa. Kolmen kirjoittajan yhteistyö vaatii aina kompromisseja, joskin toiminta oli erittäin sujuvaa kaikissa eri vaiheissa. Itse olisin halunnut kirjaan nykyistä enemmän teoreettista keskustelua, mutta kustantajalla oli toiveita kirjan pituudesta.

Ehkä olennaisinta ja kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata tulevien vuosien aikana, mitä ihmiset saavat kirjasta omiin tutkimuksiinsa.