Termin
”sosiaalinen media” alku on suunnilleen vuodessa 2005. Se vakiintui parin
seuraavan vuoden aikana. Suomen kieleen se alkoi syöpyä viimeistään vuonna 2009,
kun Kielikellokin pohti, voisiko sosiaalisen media asemesta puhua
yhteisöllisestä mediasta. Vuonna 2013 ilmestynyt Sosiaalisen median lyhyt historia, kirjoittajina Jaakko Suominen,
Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen, mainitsee nämä seikat,
mutta se keskittyy kronikoimaan vuosi kerrallaan itse ilmiön merkittävimmät
käänteet.
Sosiaalisen
median määritelmät ovat moninaiset, mutta sillä tarkoitetaan suunnilleen
joukkoa verkkopalveluja, joissa on sisältöä tuottavia, jakavia ja kommentoivia
käyttäjiä tai keskenään kommunikoivia käyttäjiä.
Kun
yli 90 prosenttia suomalaista käyttää nettiä ja somejohtaja Facebookilla on
Suomessa kaksi miljoonaa päivittäiskäyttäjää, niin aivan mitättömistä asioista
ei ole kyse.
Teos
kyllä tuo jonkin verran esiin someteoretisointia, mutta mitään omaa siinä ei tässä
mielessä ole. Se esittää teoreettiseksi viitekehyksekseen ajatuksen
kulttuurisesta omaksumisesta, jonka mukaan ”uutuus leviää paitsi ihmisten
arkielämään myös erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin,
koulutusjärjestelmiin ja kielenkäytön yleisiin tapoihin.” Tämä ei kerro mitään
siitä, millä tavalla leviäminen tapahtuu tai mitä kokonaisvaikutuksia sillä on
elämäämme. Teoksen vahvuus onkin suomikeskeinen – mutta ei suomirajoitteinen –
katsaus siihen, millaiset sovellukset ja keskustelut ovat hallinneet
sosiaalisen median ilmiötä vuodesta 2003 vuoteen 2012 ja millainen sovellusten
hautausmaa taaksemme jää.
Sen
sijaan että kirjoittaisin yksityiskohtaisesti itse teoksesta päätin poimia
tähän kirjan uskontoaiheiset esimerkit. Se, että niitä löytyy, kertoo siitä,
että uskonto on kaiken muun ohella someen ujuttautuva ja somessa muokkautuva
ilmiö.
Vuonna
2003 IT-viikko kirjoitti: ”Hieman yllättävä pidetään uskonnollisia kysymyksiä
käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […]
Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa,
Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.) Tämä
muistuttaa, että uskonto on ollut keskeinen osa sosiaalista mediaa jo sen ”esihistoriassa”
keskustelupalstoilla.
Jo
teoksen aloittava esimerkki on uskontoaiheinen: siinä kontrastoidaan vuoden
2005 ja 2013 paavien virkaanastujaiset. Edellisissä kuvissa on muutama simpukkapuhelin,
mutta jälkimmäisissä älypuhelinten ja padien meri. Kuva- ja äänitallenteiden
helppous on tuonut ne kaikkeen, ja someenhan kuvat ja videopätkät tuupataan nähtäviksi,
jaettaviksi ja kommentoitaviksi.
Muuten
uskontoesimerkit on ripoteltu pitkin vuosia. Vuodelta 2006 mainitaan Mohamed el-Fatatryn perustama ja Suomesta ylläpidetty
MuslimSpace, joka muuttui Muxlim.comiksi – muslimeille tarkoitettu
verkostoitumissovellus. Se on ollut jo vuosia suljettuna, mutta sijoittajien ja
veronmaksajien rahat se kuppasi. Tähän keissiin voi tutustua vaikkapa
katsomalla vuonna 2015 valmistunut Netizen Mo -dokumentti.
Virtuaalimaailma
Second Life on kiinnostanut verrattain paljon uskontotieteilijöitä ja siitä
kirjoitetaan tässäkin teoksessa. Maininnan saa myös katolilainen Isä Antonio
Spadaro, joka kehotti katolilaisia viemään Herran sanaa virtuaalipakanoille
vuonna 2006.
Vuodelta
2010 on kolme esimerkkiä. Ensinnäkin se, miten al-Qaida käytti
järjestelmällisesti Youtubea, Facebookia ja keskustelupalstoja viedessään
sanomaansa eteenpäin. Myöhemmin tässä on kunnostautunut vielä tehokkaammin
ISIS, mutta se ei ehtinyt tähän teokseen. Toiseksi Iranin islamilaisen
vallankumouksen juhlapäivän paikkeilla Iran rajoitti tiedonvälitystä, jolloin
tieto levisi maailmalle tukahduttamisyrityksistä huolimatta Facebookin,
Twitterin ja YouTuben välityksellä. Kolmanneksi on kotoinen Ajankohtaisen
kakkosen Homoilta. Siinä somella – kohulla ylläpitämisellä ja eroakirkosta
-sivustolla – oli osansa, mutta itselleni se on ensisijaisesti esimerkki
mediakonvergenssista: siitä, miten ”vanha” ja ”uusi” media linkittyvät ja
tuottavat uudenlaisia ja yllättäviä kuvioita.
Maininnan
saa myös vuoden 2011 arabikevät. Sitä pidettiin laajalti sosiaalisen median
aikaansaamana ilmiönä. Kuten Homoillassa, myös tässä voi muistuttaa, että
yksioikoiset tulkinnat somen mahdista eivät välttämättä ole perusteltuja, vaikka
sosiaalisen median buustaavan vaikutuksen myöntäisikin. Esimerkiksi Emad Mekay
kirjoitti, että ”Arabikevään laukaisseet sovellukset eivät kuitenkaan olleet
Google, Facebook ja Twitter. […] Yksi toiminta-alusta oli perjantai. Ihmiset
ovat tottuneet kokoontumaan perjantaisin ulos puolenpäivän rukouksiin, joten
siihen yhteyteen oli helppo kerätä suuria kansanjoukkoja.” (s. 236)
Ja
vuonna 2012 paavi aloitti tviittaamisen.
Uskonto
ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista
mediaa ja sosiaalisen median toimintamuodot muokkaavat uskonnollisten ryhmien
mahdollisuuksia ja olosuhteita. Ylipäätään sosiaalinen media on tullut
arkiseksi osaksi elämäämme alle kymmenessä vuodessa jopa siinä määrin, että
tuntuu vaikealta kuvitella, mitä arki olisi ilman itselle läheisimpiä
sovelluksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti