Mediatutkimusta kilokaupalla osa 9: Sosiaalisen median lyhyt historia

Termin ”sosiaalinen media” alku on suunnilleen vuodessa 2005. Se vakiintui parin seuraavan vuoden aikana. Suomen kieleen se alkoi syöpyä viimeistään vuonna 2009, kun Kielikellokin pohti, voisiko sosiaalisen media asemesta puhua yhteisöllisestä mediasta. Vuonna 2013 ilmestynyt Sosiaalisen median lyhyt historia, kirjoittajina Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen, mainitsee nämä seikat, mutta se keskittyy kronikoimaan vuosi kerrallaan itse ilmiön merkittävimmät käänteet.

Sosiaalisen median määritelmät ovat moninaiset, mutta sillä tarkoitetaan suunnilleen joukkoa verkkopalveluja, joissa on sisältöä tuottavia, jakavia ja kommentoivia käyttäjiä tai keskenään kommunikoivia käyttäjiä.

Kun yli 90 prosenttia suomalaista käyttää nettiä ja somejohtaja Facebookilla on Suomessa kaksi miljoonaa päivittäiskäyttäjää, niin aivan mitättömistä asioista ei ole kyse.

Teos kyllä tuo jonkin verran esiin someteoretisointia, mutta mitään omaa siinä ei tässä mielessä ole. Se esittää teoreettiseksi viitekehyksekseen ajatuksen kulttuurisesta omaksumisesta, jonka mukaan ”uutuus leviää paitsi ihmisten arkielämään myös erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, koulutusjärjestelmiin ja kielenkäytön yleisiin tapoihin.” Tämä ei kerro mitään siitä, millä tavalla leviäminen tapahtuu tai mitä kokonaisvaikutuksia sillä on elämäämme. Teoksen vahvuus onkin suomikeskeinen – mutta ei suomirajoitteinen – katsaus siihen, millaiset sovellukset ja keskustelut ovat hallinneet sosiaalisen median ilmiötä vuodesta 2003 vuoteen 2012 ja millainen sovellusten hautausmaa taaksemme jää.

Sen sijaan että kirjoittaisin yksityiskohtaisesti itse teoksesta päätin poimia tähän kirjan uskontoaiheiset esimerkit. Se, että niitä löytyy, kertoo siitä, että uskonto on kaiken muun ohella someen ujuttautuva ja somessa muokkautuva ilmiö.

Vuonna 2003 IT-viikko kirjoitti: ”Hieman yllättävä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.) Tämä muistuttaa, että uskonto on ollut keskeinen osa sosiaalista mediaa jo sen ”esihistoriassa” keskustelupalstoilla.

Jo teoksen aloittava esimerkki on uskontoaiheinen: siinä kontrastoidaan vuoden 2005 ja 2013 paavien virkaanastujaiset. Edellisissä kuvissa on muutama simpukkapuhelin, mutta jälkimmäisissä älypuhelinten ja padien meri. Kuva- ja äänitallenteiden helppous on tuonut ne kaikkeen, ja someenhan kuvat ja videopätkät tuupataan nähtäviksi, jaettaviksi ja kommentoitaviksi.

Muuten uskontoesimerkit on ripoteltu pitkin vuosia. Vuodelta 2006 mainitaan  Mohamed el-Fatatryn  perustama ja Suomesta ylläpidetty MuslimSpace, joka muuttui Muxlim.comiksi – muslimeille tarkoitettu verkostoitumissovellus. Se on ollut jo vuosia suljettuna, mutta sijoittajien ja veronmaksajien rahat se kuppasi. Tähän keissiin voi tutustua vaikkapa katsomalla vuonna 2015 valmistunut Netizen Mo -dokumentti.

Virtuaalimaailma Second Life on kiinnostanut verrattain paljon uskontotieteilijöitä ja siitä kirjoitetaan tässäkin teoksessa. Maininnan saa myös katolilainen Isä Antonio Spadaro, joka kehotti katolilaisia viemään Herran sanaa virtuaalipakanoille vuonna 2006.

Vuodelta 2010 on kolme esimerkkiä. Ensinnäkin se, miten al-Qaida käytti järjestelmällisesti Youtubea, Facebookia ja keskustelupalstoja viedessään sanomaansa eteenpäin. Myöhemmin tässä on kunnostautunut vielä tehokkaammin ISIS, mutta se ei ehtinyt tähän teokseen. Toiseksi Iranin islamilaisen vallankumouksen juhlapäivän paikkeilla Iran rajoitti tiedonvälitystä, jolloin tieto levisi maailmalle tukahduttamisyrityksistä huolimatta Facebookin, Twitterin ja YouTuben välityksellä. Kolmanneksi on kotoinen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta. Siinä somella – kohulla ylläpitämisellä ja eroakirkosta -sivustolla – oli osansa, mutta itselleni se on ensisijaisesti esimerkki mediakonvergenssista: siitä, miten ”vanha” ja ”uusi” media linkittyvät ja tuottavat uudenlaisia ja yllättäviä kuvioita.

Maininnan saa myös vuoden 2011 arabikevät. Sitä pidettiin laajalti sosiaalisen median aikaansaamana ilmiönä. Kuten Homoillassa, myös tässä voi muistuttaa, että yksioikoiset tulkinnat somen mahdista eivät välttämättä ole perusteltuja, vaikka sosiaalisen median buustaavan vaikutuksen myöntäisikin. Esimerkiksi Emad Mekay kirjoitti, että ”Arabikevään laukaisseet sovellukset eivät kuitenkaan olleet Google, Facebook ja Twitter. […] Yksi toiminta-alusta oli perjantai. Ihmiset ovat tottuneet kokoontumaan perjantaisin ulos puolenpäivän rukouksiin, joten siihen yhteyteen oli helppo kerätä suuria kansanjoukkoja.” (s. 236)

Ja vuonna 2012 paavi aloitti tviittaamisen.

Uskonto ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja sosiaalisen median toimintamuodot muokkaavat uskonnollisten ryhmien mahdollisuuksia ja olosuhteita. Ylipäätään sosiaalinen media on tullut arkiseksi osaksi elämäämme alle kymmenessä vuodessa jopa siinä määrin, että tuntuu vaikealta kuvitella, mitä arki olisi ilman itselle läheisimpiä sovelluksia.

19 teesiä jihadismista

Ranskalainen Olivier Roy on tunnettu islamin ja politiikan tutkija. Hänen uusin teoksensa Jihad and Death: The Global Appeal of Islamic State (2017) käsittelee yleistajuisesti ja kompaktisti sadassa sivussa (plus viitteet) sitä, miksi ISIS ja jihadismi vetoavat. Nostan tässä esiin kirjan keskeiset huomiot teesien muodossa.

1. Jihadismi ei ole sama kuin jihad. Islamin historian tulkinnat jihadista ovat huomattavasti maltillisempia ja yhteisöllisesti kontrolloidumpia kuin yksilön velvollisuudeksi tulkitun jihadismin. Tässä mielessä jihadismi on 1900-luvulla kehittynyt ilmiö.

2. Itsemurhaterrorismi on islamissa ja terrorismissa poikkeuksellinen ilmiö. Se ei ole ikiaikainen perinne, vaan uusi ilmiö, jossa itsemurhaiskusta on tullut tavoiteltava päämäärä. Aikaisemmin erilaisissa iskuissa pakosuunnitelma oli keskiössä.

3. Kalifaatti on fantasia. Koska väkivalta ja kompromissittomuus ovat ISISissä keskeisiä, islamilainen kalifaatti ei ole realistinen päätepiste. Siitä puuttuu politiikka ja neuvottelu.

4. Jihadismissa territoriaalisuus on väliaikaista. Al-Qaidalle oli selvää, että nomadinen sodankäynti on ainoa toimiva vaihtoehto. ISIS rakentui territoriaalisuuden ajatukselle, mutta vuoden 2015 tappioiden jälkeen painotus on mennyt taas nomadisodan suuntaan, vaikka ISIS ei voikaan perääntyä hallinta-alueen sisältävästä strategiastaan. osoituksena Länsimaihin kohdennettujen iskujen lisääntyminen on osoitus muutoksesta.

5. Tyypillinen jihadisti ei itse ole ollut kärsimyksen ja sorron kohde. Suhde muslimien kärsimyksen ja jihadistin välillä on kuvitteellinen. Vallankumoukselliset eivät yleensäkään tule kärsivistä luokista; he vaikuttuvat muiden kärsimyksestä.

6. Jihadismi on nuorisoliike. ISIS vetoaa nuoriin, joilla ei ole vahvaa kiinnikettä muslimiperinteisiin. Se jakaa monen muun nuorisokulttuurisen liikehdinnän kanssa radikaalin kapinan aikaisempia sukupolvia kohtaan. Se pyrkii pyyhkimään menneisyyden kulttuurin pois, toisin kuin esimerkiksi Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla.

7. Suuri osa jihadisteista on toisen sukupolven maahanmuuttajia. Royn aineiston mukaan 60 prosenttia. Vaikka kolmas sukupolvi on kasvanut aikuiseksi, heidän osuus on paljon pienempi (15 prosenttia).

8. Melko suuri osa jihadisteista on käännynnäisiä. Yhden aineiston mukaan vähintään 25 prosenttia jihadisteista on käännynnäisiä. He ovat ”uudestisyntyneitä” muslimeja, jotka ovat aikaisemmin bailanneet ja dokanneet, kuten muutkin elinympäristönsä nuoret.

9. Toisen sukupolven ja käännynnäisten radikalisoitumista selittää uskonnon irtaantuminen kulttuurisesta elinympäristöstään. He kasaavat uskontonsa irrallaan sosiaalisista ja kulttuurisista siteistä, joita esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajien vanhemmilla oli.

10. Eurooppalaisilla jihadisteilla on vähäiset tiedot islamista. Esimerkiksi ISISin johto poikkeaa tältä osin rajusti rekrytoiduista käännynnäisistä. Käännynnäiset eivät ole tarkkoja siitä, että oppeja ja kuria noudatetaan käytännössä, mikä on aiheuttanut skismaa ISISin hallitsemilla alueilla.

11. Lähes puolella ranskalaisista jihadisteista on pikkurikollinen tausta. Melko monilta löytyy tuomio rattijuopumuksesta. Vankilaan joutuneet ovat  muita alttiimpia radikalisoitumiselle.

12. Jihadistit diggaavat räppiä, design-vaatteita, videopelejä ja amerikkalaisia leffoja. Videopelien ja toimintaelokuvien kuvastoa hyödynnetään esimerkiksi ISISin rekrytointivideoissa.

13. Jihadistit eivät ole läheskään aina yksineläviä. Erityisesti ISIS on rekrytoinut perheitä. Perherakenne noudattaa tyypillisesti länsimaista ydinperhettä, ja parit ovat löytäneet toisensa aatteellisin perustein, eivät paikallisen muslimiyhteisön kautta. Itsemurhaiskujen tekijöille on tavallista, että heillä on pieni lapsi.

14. Salafismi ei ole jihadismia. Salafismi on vanhoillista mutta väkivalta ja sota eivät ole siinä yhtä keskeisiä kuin jihadismissa. Perinteisen salafismin ja esimerkiksi ISISin ero ei ole suinkaan kategorinen – Roy listaa useita yhtäläisyyksiä – mutta käytännöt poikkeavat toisistaan. Lisäksi esimerkiksi Euroopassa jihadistit eivät tule ”salafistisilta” alueilta.

15. Jihadistien suhde moskeijoihin on löyhä. Tyypillisesti kuvioon on kuulunut joko satunnainen osallistuminen moskeijan toimintaan tai riita moskeijan johdon kanssa. (Moskeijat eivät ole jihadistien viljelyalustoja, mutta moskeijoissa voidaan ruokkia konservatiivisia arvoja – tämä erottelu puuttuu joistakin Helsingin suurmoskeijahanketta koskevista kannanotoista.)

16. Jihadismi on leimallisesti sunnalaiseen islamiin kuuluva ilmiö. Vaikka shiialaisuudessa tunnetaan samankaltaisia ilmiöitä, shiialaiset väkivaltaisuudet ovat olleet tyypillisesti valtiojohtoisia. Al-Qaida ei hengaile shiiojen kanssa ja shiiat ovat ISISin vihollinen numero yksi.

17. ISIS saa polttoainetta sunnalaisuuden valta-alueiden vähentymisestä Lähi-idässä. Historiallisesti sunnit ovat hallinneet keskeisiä alueita, mutta Lähi-idässä Libanon, Israel/Palestiina, Syyria, Iran ja lopulta myös Irak ovat tulleet muiden kuin sunnimuslimien hallitsemiksi alueiksi. Tämä selittää pienen osan siitä, että haaveet uudesta sunnikalifaatista ovat nousseet esiin.

18. ISIS kestää lähinnä siksi, ettei se ole kenenkään ensisijainen vihollinen. Kurdit kamppailevat yleisemmin arabeja vastaan. Turkki vastustaa kurdeja, joten kurdien kamppailu ISISiä vastaan ei haittaa Turkkia. ISISin häviäminen Irakista tarkoittaisi Irakin shiiojen näkökulmasta vallan jakamista sunnien kanssa. Saudi-Arabian vihollinen on shiialainen Iran, ja ISISIN häviäminen tarkoittaisi shiiojen vallan vahvistumista Lähi-idässä.

19. Sekularistinen politiikka voi lisätä radikalisoitumispyrkimyksiä, mutta jihadismista ei päästä eroon tukemalla ”maltillista” islamia. Roy näyttäisi ensiksi ehdottavan, että sekularismi on osasyyllinen radikalisoitumiseen, mutta kiistää sen muutamaa riviä myöhemmin. Sen jälkeen hän toteaa, ettei ”maltillisen” islamin tukeminen ehkäise radikalisoitumista, koska  jihadistit hakevat radikaaliutta sen itsensä vuoksi.

Joitakin Royn näkemyksiä voidaan myös kritisoida, erityisesti niitä, joissa pohditaan, miten ongelma ratkaistaan. Itse huomasin esittäväni kriittisiä kysymyksiä heti, kun Roy siirtyy toimintasuositusten alueelle. Ainakaan suosituksia ei perustella vakuuttavasti tässä teoksessa. Erimielisyydet toisen ranskalaisen tutkijan, Gilles Kepelin kanssa tarjoavat hyvän väylän pohtia, miten pitkälle Royn toimintasuositukset kantavat. Tästä olen jättänyt ne vähemmälle huomiolle ja valinnut enimmäkseen tutkittuja näkemyksiä, joiden pohjalle normatiivisen keskustelun olisi syytä rakentua.

Suuri osa Royn analyysista on uskottavaa. Hän voisi kuitenkin käsitellä myös tähtikulttuuria, kapitalismia ja huomiotaloutta kulttuurisena pohjana, josta kiinnostus itsetuhoiseen viiden minuutin tähteyteen kumpuaa. Mielestäni ne ovat tärkeitä aiheita, ei suinkaan vain vertailu 60- ja 70-lukujen vasemmistoterrorismiin. Roy ei siis selitä, miksi ihmiset radikalisoituvat. Hän olettaa sen vain tapahtuvan ilman perinnesidonnaista uskonnollisuutta, mutta ei mielestäni vastaa riittävän perusteellisesti, miksi perinteistä irtaantuneet kokevat vetoa itsetuhoisiin toimiin.

Suomen nuoret jihadistit

Viime vuonna ilmestyi Kristiina Koivusen kirjoittama Suomen nuoret jihadistit (2016). Sen aihepiiri on niin tärkeä ja kiinnostava, että odotukset ja toiveet olivat korkealla, kun vihdoin päätin lukea sen. En halua lytätä teosta, mutta kohteliaasti sanottuna aihepiirissä on vielä paljon selvitettävää niille, jotka haluavat tehdä tutkimusta fokusoidusti ja ajan kanssa.

Koivunen on kokenut toimittaja, tietokirjailija ja sosiaalityöntekijä, joka on tuottanut paljon kiinnostavaa materiaalia. Lähtökohtien pitäisi siis olla kunnossa. Mielikuvani kirjasta oli se, että siinä olisi haastateltu suomalaisia nuoria, jotka ovat harkinneet liittymistä Isis-järjestöön, liittyneet siihen tai eronneet siitä. Tämä mielikuva oli täysin väärä; aineistona ei ole mitään näistä. Sen sijaan on haastateltu viranomaisia ja sekalaista joukkoa muslimeja Pohjoismaissa.

Takakansi lupaa paljon: ”Lähes 100 ihmistä on lähtenyt Suomesta Syyriaan taistelemaan Isisin riveissä. Keitä he ovat, ja miksi he lähtivät? Onko syynä se, että lähiössä asuvia maahanmuuttajia – ja heidän Suomessa syntyneitä lapsiaan – kohdellaan maassamme muukalaisina, toisen luokan kansalaisina.” Teos ei vastaa kunnolla yhteenkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan se käsittelee aihepiiriä todella laajalla pensselillä. Teos sisältää pääasiallisen kohteensa lisäksi paljon pirstalemaista informaatiota islamista yleensä ja radikalisoitumisesta Euroopan eri maissa. Mieleeni hiipii Johnny Rottenin tunnettu lausahdus: ”Ever get the feeling you’ve been cheated?”

Kirjan lopussa tekijä kertoo, ettei tavoittanut Isisiin lähteneitä, sieltä palanneita tai heidän omaisia. Eikä kukaan muukaan suostunut myöntämään, että tuntisi ketään lähtenyttä. Minusta tämä olisi ollut parasta kertoa esipuheessa.

  

Se, että teos ei käsittele kuin pintapuolisesti sitä, mitä sen pitäisi käsitellä, on suurin ongelma. Sen lisäksi se on kasattu aivan liian nopeasti. Kieli on välillä yllättävän huonoa ja sisällössä on ristiriitaisuuksia. On ehkä vain kyseenlaista kutsua fatwaa kuolemantuomioksi tekstissä, vaikka se on sanastossa selitetty korrektimmin uskonoppineen kannanotoksi, mutta suoranainen virhe on se, että annetaan kaksi eri tietoa muslimien prosentuaalisesta määrästä Suomessa (0,8% s. 49 ja 1,3% s. 63). Teoksessa myös väitetään, että uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksellista, mikä ei käsitteellisesti ja virallisesti pidä paikkaansa (se voi olla sitä joskus käytännössä). Tekijä peräänkuuluttaa käsitteellistä tarkkuutta esimerkiksi erotellessaan uusfasismin ja oikeistopopulismin, mutta kirjoittaa samalla sujuvasti suvakeista.

Pienet virheet eivät haittaa minua, jos teoksessa on muuten riittävän osaava ote. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän tietokirjan tutkimuksellisesta tekstistä, tiivistyy haastattelujen käyttöön. Tekijä ei pohdi alkuunkaan, miksi haastateltavat puhuvat kuten puhuvat tai mikä osa on mahdollisesti totta. Nyt äänensä saavat kuuluviin erilaiset toimijat. Moni tuntuisi puhuvat lähinnä strategisesti omien intressiensä pohjalta, mutta tätä ulottuvuutta ei pohdita.

Kaikesta huolimatta teos kannattaa lukea. Siitä vain on poimittava kiinnostavat ja tärkeät huomiot itse. Jos ei muualta saa tietoa, niin ainakin tästä selviää se, että lähtijöitä Suomesta on ollut vuoden 2015 loppuun mennessä ainakin 70 – ehkä sata – aikuista. Suurin ikäryhmä on 21–25-vuotiaat. Lähtijöissä on myös perheitä, ja siksi lapsia. Noin viidennes on naisia. Osa lähtijöistä on kantasuomalaisia, mutta emme tiedä, kuinka suuri osa. Ainakin 20 lähtijää on palannut takaisin.

Radikalisoituminen tapahtuu usein netissä. Moskeijat eivät ole ensisijaisia, mutta niilläkin on osansa, jos moskeijoissa on radikaaleja saarnaajia. Ulkopuolisuuden tunne lisää kiinnostusta radikalisoitumiseen, samoin kuin objektiivinen yhteiskunnallinen ulkopuolisuus (esimerkiksi maahanmuuttajien korkea työttömyys). Tosin kaikki Isisiin liittyvät eivät ole syrjäytyneitä. Suomi ei ole syy kaikkeen; myös se, että toinen kotimaa on sodassa, saa jotkut lähtemään. Verrattain iso rooli saattaa olla myös sillä, että värväysstrategioissaan Isis hyödyntää toimintaelokuvien ja -pelien estetiikkaa ja saa näyttämään itsensä vahvemmalta kuin onkaan.

Isisiin liittyneistä ja sieltä lähteneistä on olemassa melko paljon erilaisia kansainvälisiä artikkeleita ja raportteja. Samoin värväysstrategioista on saatu palanneiden kertomusten lisäksi tietoa tutkivan journalismin avulla. Esimerkiksi ranskalaisen toimittajan Anna Erellen (salanimi) In the Skin of a Jihadist (2015) käsittelee aihetta. Sitä(kään) ei mainita Koivusen teoksessa.

Suomalaisista Isisiin lähteneistä ei tämän teoksen lukemalla saa paljoakaan tietoa. Se teos odottaa vielä kirjoittajaansa. Toistaiseksi informatiivisin Suomen tilannetta käsittelevä raportti on Karin Creutzin, Juha Saarisen ja Marko Juntusen Syrjintä, polarisaatio ja nuorten väkivaltainen radikalisoituminen (2015). Se löytyy ilmaiseksi netistä.

Harkitsin tässä käsitellyn kirjan ostamista käydessäni Akateemisessa kirjakaupassa. Sen hinta oli 26,90. Pantatessani ostopäätöstä pari päivää kävi niin, että lopulta hankintapaikaksi tuli (helsinkiläinen) Kurvin kirja. Siellä hinta oli 15 euroa.