Ruotsalaista neroutta

Akateemiset puuhastelut ovat niin intensiivisessä vaiheessa, että en jaksa bloggailla niistä. Musiikki saa kelvata aiheeksi.

Länsinaapurista ponnistava Spotify on jo melko monille tuttu juttu. Kirjaudutaan ja sitten vaan kuunnellaan musiikkia oman maun mukaan. Saatavana on tuoreita julkaisuja ja arkistojen aarteita, megalomaanisista stadionartisteista eksentrisiin kulttisuosikeihin. Englannissa kirjautuminen tehtiin vapaaksi, Suomessa tarvitaan vielä jonkin sortin kutsu.

Ja mikä oli ensimmäinen spotifysta kuuntelemani kappale?: Motörheadin Ace of Spades.
Ja mikä on useimmin kuunneltu?: James Luther Dickinsonin O How She Dances.

Itselleni spotifyn ilo on kolmessa aspektissa. Ensiksi, se antaa mahdollisuuden kuunnella uutukaisia kokonaan (sitten voi ostaa tai olla ostamatta). Toiseksi, se antaa mahdollisuuden löytää vaikeasti saatavaa tai markkinoilta poistunutta musiikkia. Kolmanneksi, se antaa minulle mahdollisuuden kuunnella musiikkia, jonka omistan vinyyleinä (vinyylini ovat valitettavasti Suomessa, varastossa) tai c-kasetteina. Innostuin näistä mahdollisuuksista niin, että roudasin ylimääräiset kaiuttimeni työhuoneelle, jossa soi tätä nykyä hyvä tai vähintään kiinnostava musiikki.

Valikoimasta ei löydy mitä tahansa. Silti siellä on valtava määrä mainiota ja mielenkiintoista musiikkia. Ei ole mielekästä yrittää kertoa, mitä yhtyeitä ei ole saatavilla, mutta eräs genre on huonosti edustettuna.

Nimittäin aina tällaisissa uusissa sivustoissa selvitän, onko psychobillya mukana. Se on genre, josta kykenen kuitenkin sanomaan, onko valikoima edustava. Spotifyn kohdalla ei todellakaan ole. Tämä on hieman outoa, sillä 1990-luvun alussa kuolinkouristuksissa oleva genre alkoi elpyä internetin yleistyessä. Psychobillylle omistetut sivustot muodostivat tiiviin verkoston, joka antoi uutta potkua koko genrelle.

Valikoimasta löytyy kuitenkin huikea määrä muutakin kuin uutuuksia. On tietysti mukavaa pyöritellä tuoreita julkaisuja. Mutta käyttääkö sitä aikansa uusimpia hittejä kuunnellen? Ehei. Suurimman osan sivustolla viettämästäni ajasta olen etsinyt kaikkea muuta.

Olen kuunnellut mm. seuraavaa: Judas Priestin varhaistuotantoa (josta omistan osan vinyyleinä), Van Halenia, ZZ Toppia, Journeytä (!), yhden hitin voimapoppia Primitivesistä Transvision Vampiin, lapsuuteni discoa (Kajagoogoon Too Shy, Baltimoran Tarzan Boy – muistaako kukaan?), muinoin kuunneltua musiikkia Big Countrysta Leatherfaceen, Bob Dylanin radiotuntien parhaista amerikkalaiseen roskaan ja autotalliosastoon keskittyneen Norton levy-yhtiön huonosti saataviin julkaisuihin (suosittelen erityisesti kokoelmaa ”I Hate CD’s”), maailmanmusiikin hittejä raista afrikkalaiseen rytmimusiikkiin, järkyttäviä kovereita Carter USM:n Panicista (Smiths) Ministryn Under My Thumbiin (Rollarit) ja Dwarvesin Big Ballsiin (AC/DC), ja tietysti Esa Pakarisen Lentävää kalakukkoa.

Olen etsinyt myös aikanaan c-kaseteille radiosta nauhoittamiani kappaleita. Löysin jopa muutaman muinoin vaivaamaan jääneen helmen, joiden julkaisupaikkoja en tiennyt.

Spotify on tarjonnut mahdollisuuden muistella omaa elämää musiikin kautta. Se on ruotsalaista neroutta.

Laulut, jotka opetti Lux (1948–2009)

The Cramps -yhtyeen laulaja Lux Interior kuoli 5. helmikuuta. Yhtyeen keikka-akti tunnettiin eräänlaisena rock’n’roll sirkuksena. Lyriikat sisälsivät seksiä, kauhua, scifiä ja päihteitä. Yhtyettä pidettiin kultti-ilmiönä mutta ei sen kummempana. Minusta The Cramps on aliarvostettu yhtye 1900-luvun länsimaisen populaarimusiikin historiassa.

Diggailuni alkoi joskus 14-vuotiaana. 16-vuotiaana näin yhtyeen Seinäjoella provinssirokissa. Tuolloin minulla oli työntekijän ranneke, jolla pääsin kuuntelemaan yhtyeen soundcheckin edellisenä iltana.

Olen käyttänyt yhtyeen äänitteisiin enemmän rahaa kuin minkään muun yksittäisen artistin. Silti en ole koskaan kerännyt niitä erikoispainoksia, joissa toistuvat samat kappaleet. En hylännyt The Crampsia edes herkimpinä runopoika-hetkinäni, jolloin halusin kuulla omasta elämästäni kertovaa lyriikkaa. Suhde on edelleen lämmin.

Helsingin Sanomien nekrologissa Jarkko Jokelainen – melkoinen The Crampsin ystävä hänkin – ei oikein keksi muuta sanottavaa kuin sen New Yorkissa toimineen kusenhajuisen räkälän, josta nousivat Ramones ja muut Amerikan punkit. Ja The Cramps oli osa sitä mutta ei oikein saanut tunnustusta tuossa yhteydessä. Tavallaan, mutta minusta tuo ei kerro paljoakaan yhtyeen todellisesta merkityksestä. Se kertoo populaarimusiikin historiankirjoituksen tylsyydestä.

Minulle on jokseenkin yksi lysti, sanovatko popnörtit tai Mojon ja Uncutin papat yhtyeestä jotain nyt kun ruumis alkaa kylmetä. Yhtyeen musiikin ja teatraalisuuden lisäksi The Crampsin merkitys makaa kahdessa muussakin seikassa.

1. Mikään yksittäinen yhtye ei ole ollut yhtä merkittävä 1950- ja 1960-lukujen rokin ”kadonneiden” aarteiden metsästäjä. Lux ja kumppani Poison Ivy olivat 1950-luvun vinyylisinglejen keräilijöitä (tai PI ehkä edelleen). He toivat yleisempään tietoisuuteen valtavan määrän unohdettuja helmiä. He tekivät niistä versioita, mutta sen lisäksi alkuperäisiä esityksiä on koottu kokoelmalevyille. ”Born Bad” sarjassa on melko monta osaa, mutta kolmiosainen ”Songs the Cramps Taught Us” on kunnollisine vihkoineen uskomattoman hieno paketti. Ilman The Crampsia olisimme mahdollisesti ilman niitä.

2. Ei ole valtavasti liioiteltua sanoa, että The Cramps oli sämpläyksen kehittäjä ilman varsinaista sämpläystä. Lukuisat kappaleet koostuvat lainatuista pätkistä: riffi sieltä soolo tuolta ja lopputulos oli aina samaa The Crampsia (tämän toteamisessa auttavat em. kokoelmalevyt). Populaarimusiikintutkijat ovat tarkastelleet sämpläystekniikkaa ja löytäneet siitä kaikenlaista tekijäkeskeisyyden kritiikistä taideteoksen autenttisuuden auran kyseenalaistamiseen. Esimerkit ovat järjestelmällisesti mustasta musiikista – hip-hopista, rapista, reggaesta – tai sitten valkoisten konemusiikista. He voisivat pohtia tätä, jos olisivat joskus vaivautuneet kuuntelemaan The Crampsia, jossa ”sämplääjinä” oli kaksi amerikkalaista, poliittisesti näivettynyttä valkoista heteroa.

Mitähän Luxin hautakiveen laitetaan? Ehkä hänen lapsuuden sankarinsa, 1960-luvun TV-isäntä Ghoulardin – elokuvaohjaaja Paul Thomas Andersonin isä – suosikkilause, joka on myös painettu Cramps-paitaani: Stay Sick! Turn Blue!

Ps. Kun Beverly Hills 90210 sarjassa kivalla discopojulla David Silverillä oli huumeongelma, hän vieraili säännöllisesti pahan diilerinsä luona. Diilerin ovessa vilahti usein The Crampsin juliste.

Huonoja viboja

Mitä siitä tulee, kun lahjakas ja itsetuhoinen megalomaanikko muistelee tekemisiään?

Joskus valitan, että musiikkikirjat ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niitä jaksa lukea. Nykyään valitan harvemmin. Joko kirjat ovat parempia kuin ennen tai sitten saan niistä enemmän irti. Oli miten tahansa, vuosi 2009 alkoi musiikkikirjojen osalta poikkeuksellisen riemastuttavissa merkeissä.

Jo ennen opintojeni alkua olin ihastunut brittiläisen yhtyeen The Auteurs ensimmäiseen levyyn. Toisen levyn ostin ensimmäisenä opiskelusyksynä Turusta vuonna 1994. Kolmannen levyn ostin Intian matkan jälkeen maaliskuussa 1996. Voisin jatkaa näitä ajankohtia myös sivuprojekti Baader Meinhofin sekä yhtyettä seuranneen Black Box Recorderin levyjen ostohetkiin ja kaikkien näiden lauluntekijän Luke Hainesin soololevyihin.

Nyt myös osaan kertoa, missä ja millaisissa tunnelmissa ostin yli nelikymppiseksi varttuneen Luke Hainesin muistelmat vuosilta 1993–1997. Tuo kirja, ”Bad Vibes: Britpop and My Part in its Downfall” ehti jo saada Uncutissa täydet pisteet ja itse nautin jokaisesta sen kanssa vietetystä hetkestä.

Tehdään yksi asia selväksi: kirjan hyvyys ei ole erityisen riippuvainen lukijan faniuden asteesta. Jonkinlainen kiinnostus brittipopin vuosiin on kuitenkin suotavaa. Lisäksi teos on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, varsinkin kun kirjoittaja on kohtuullisen kouluttamaton, äärimmäisen itsekeskeinen ja aktiivinen laittomien ja laillistenkin substanssien väärinkäyttäjä.

The Auteurs ei koskaan myynyt niin paljon levyjä kuin myöhemmin cool britanniaan liitetyt Oasis ja Blur. The Auteurs teki melkein kaiken toisin, välillä vahingossa, usein tarkoituksella. Ajallisestikin yhtye on edellä mainittuja varhaisempi. Vuoden 1993 alussa Melody Makerin ja Selectin kannet täyttivät The Auteurs ja Suede, jotka olivat ensimmäiset brittipopin pelastajat. The Auteursin kappaletta ”American Guitars” pidettiin – Hainesin mukaan virheellisesti – grungen antiteesinä.

Haines ei suinkaan sijoita itseään osaksi brittipoppia, vaan lyttää suurimman osan yhtyeistä. Se on iso osa kirjan hauskuudesta, sillä jatkuva narina ja negatiivisuus yhdistyvät itseironiseen etäisyyteen ja omien järjettömyyksien tunnustamiseen jopa siinä määrin, että osa yhtyeen mitattavista positiivisista vaiheista (levymyynti, keikkasuksee, arvostelut jne.) hypätään yli. Erityisen hauskoja ovat kohdat, joissa Haines joutuu väkisin myöntämään pitävänsä joistakin kappaleista tai albumeista, vaikka inhoaa itse yhtyeitä.

Jo johdannon loppu ennakoi, miten teoksessa pilkataan muita ja yhtä lailla itseä. Haines kirjoittaa, että ”I bear no ill will to the people and characters in this book, most of whom I don’t think about very often. When I do, it is only with fondness. Mostly.”

Erityisesti kirjoittajaa ärsyttää Oasiksen Noel, joka yrittää kaveerata. Blurin Damon Albarn tökkii silloin kun hän on yhdessä Elastican ”lahjattomimman jäsenen” Justinen kanssa. The Verve on niin progea, että Haines ehdottaa levy-yhtiön antavan yhtyeelle kenkää. Ja tietysti Boo Radleys, jonka kanssa kiertäessä vaihdettiin ajatusten lisäksi iskuja. Kirjan sivuilla annetaan ja saadaan potkuja, enimmäkseen metaforisesti mutta ei pelkästään.

Rakkain vihollinen on kuitenkin Suede, alkutaipaleen kilpa- ja kiertue kumppani, joka vei Mercury Prizen tuoman maineen (ja rahat) yhden äänen edulla.

Vuonna 1994 olin näistä vastakkainasetteluista tietämätön, mutta muistan kaverini Kristiinan kanssa keskustelleeni, kumpi on parempi, Suede vai The Auteurs. Kovasti olimme eri mieltä, mutta ei se haitannut, kun piti sännätä Appelsiiniin Karkkiautomaatin keikalle.

Apinaoikeudenkäynti ja ateistibussi

Vuonna 1925 puitiin oikeudessa John Scopesin tapausta. Hän oli opettanut evoluutioteoriaa, vaikka se oli Tennesseen osavaltion laissa kielletty. Tuosta tunnetusta tapauksesta Stanley Cramer ohjasi elokuvan ”Inherit the Wind” (1960). Katsoin sen ensimmäisen kerran.

Elokuva ei seuraa uskollisesti oikeudenkäyntiä. Sitä on pidetty pikemminkin mccarthyismin kuin kreationismin kritiikkinä. Silti uskonnolliset pikkukaupungin asukkaat esitetään yksinkertaisiksi pölvästeiksi ja evoluution puolustajat tavallisiksi yksilöiksi. Elokuva on kyllä viihdyttävä. Varsinkin lopun dialogi tekee jaon kyynisen toimittaja-ateistin ja lämminhenkisen puolustusasianajajan välille. Asianajaja Henry Drummond (mainio Spencer Tracy) on nykytermein maltillinen sekularisti, joka ei asetu kaikkea uskonnollisuutta vastaan ja joka löytää maailmasta merkitystä, rakkautta ja lämpöä. Vähän sokerista ja alleviivaavaa, mutta kuitenkin.

Ehkä elokuvan parhaiten esiin tuoma seikka on se, että koko tapaus oli aikansa mediatapahtuma. Syyttäjä ja puolustus olivat muualta tulleita tunnettuja henkilöitä, jotka lisäsivät kiinnostusta. Kukaan ei ollut kiistämässä syytetyn syyllisyyttä – olihan selvää, että hän oli opettanut evoluutioteoriaa. Se oli lailla kielletty. Hänelle langetettiin naurettava sadan dollarin sakko, joka tuolloin oli alhaisin mahdollinen.

Tärkeintä oli asian näkyvyys. Se oli keino laittaa kaupunki takaisin kartalle ja saada talous kukoistamaan. Kreationistit toivoivat osoittavansa, että lain rikkojaa rankaistaan ja esimerkkiä seurataan muualla. Toisin ajattelevat eivät ehkä yrittäneet pelkästään muuttaa etelän tilannetta vaan erityisesti näyttää varoittavaa esimerkkiä pohjoiseen, jossa ei ollut säädetty vastaavia kieltoja. Tunnettu puolustusasianajaja ilmeisesti halusi kamppailla tunnettua syyttäjää vastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että tuossa mediaspektaakkelissa oli jotain samaa kuin nykypäivän keskustelussa uskonnosta ja ateismista. Kuten brittiläinen metodistipastori kiitteli The Sun -lehdessä Richard Dawkinsia: ”Olemme kiitollisia Richardille hänen jatkuneesta kiinnostuksesta Jumalaan ja siitä, että hän rohkaisee ihmisiä ajattelemaan näitä asioita” (The Sun 22.10.2008). Toinen asetelmasta kertova esimerkki koskee ideaa ateistisesta bussista, jonka kylkeen kirjoitetaan (ja kirjoitettiin tammikuussa 2009 ainakin Lontoossa ja täällä Leedsissä): ”Todennäköisesti Jumalaa ei ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä”. Kristillinen think-tank Theos lahjoitti projektille 50 puntaa, koska se lisää puhetta Jumalasta. (The Times 24.10.2008.)

Ateistibussista on kuulunut muutamia hauskoja juttuja. Eräs Leedsin bussikuski valitteli puhelimeensa, että mitä hän sanoo, jos asiakkaat valittavat. Toinen kuski – en tiedä missä tämä tapahtui – oli kieltäytynyt ajamasta bussia.

Leedsissä suurin osa mainoksista oli bussissa numero 1. Se kulkee etelän Beestonista – jossa yksi 7/7 Lontoon pommimiehistä asui ja jossa on jalkapalloareena Ellan Road – ydinkeskustan läpi, yliopiston ohi merkittävän keskiluokan ja opiskelijoiden asuinalueen Headingleyn suuntaan. Näkyvyyden ja kohderyhmien kannalta parempaa valintaa on vaikea kuvitella.

Brittilehdet keltanokille

Eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, että vuoden alussa tulee tutustuttua paremmin siihen, miten brittimedia on muuttunut viimeisen 25 vuoden aikana. Tätä olen selvitellyt, mutta samalla heräsi kysymys, ovatko lukijat muuttuneet? Ehkä televisiosarjan ”Kyllä pääministeri” vuonna 1986 antama vastaus pätee edelleen:

”Daily Mirroria lukevat ihmiset, jotka luulevat hallitsevansa maata. Guardiania lukevat ihmiset, joiden omasta mielestään pitäisi hallita maata. The Timesia lukevat ne, jotka tosiasiallisesti hallitsevat maata. Daily Mailia lukevat vaimot, joiden aviomiehet hallitsevat maata. The Financial Timesia lukevat ne, jotka omistavat maan. (Kommunistista) The Morning Staria lukevat ne, joiden mielestä toisen maan pitäisi hallita maata. The Daily Telegraphia lukevat ne, jotka luulevat näin olevan. Ja The Sunia lukevat ne, jotka eivät välitä kuka hallitsee, kunhan sillä on isot tissit.”

Lukijatutkimukset kertovat todellisuuden olevan melko lailla monimutkaisempi, mutta johdannoksi se tuntuisi sopivan edelleen. Jos se ei kerro lukijoista, niin lehtien sisällöistä kuitenkin.

Shopaten, rokaten ja dokaten

Suomalaiset ovat tottuneet pitämään Englantia kalliina maana. Erityisesti Lontooseen matkaavat turistit varaavat suunnilleen kuukauden budjetin pitkäksi viikonlopuksi. Joulun aikana päivittelin kuitenkin useaan otteeseen Suomen kalliita hintoja ja selittelin pitkään Englannin halvasta hintatasosta.

Täällä on lama, jota nujerretaan fiksusti shoppaamalla yhä enemmän. Hallitus siirsi puheet ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöasioista hetkeksi syrjään, laski arvonlisäveroa, uhkasi pakottaa pankit myöntämään lainoja löyhin perustein ja toitotti, kuinka nyt on syytä torjua lama kuluttamalla. Siihen vielä kaupat lisäsivät kortensa aloittamalla alennusmyynnit. Euromatkailijalle bonuksena on vielä rajusti heikentynyt punta (1£ on vain vähän yli euron).

Edelleen monet asiat ovat Englannissa kalliita, esimerkiksi asuminen. Ruoka on paikoitellen hintavaa, mutta tarjoukset ällistyttävät toisinaan. Pakollisten jälkeiset kulutuskohteeni ovat selvästi Suomen hintatasoa halvempia. Suomessa maksan tuopista jotain neljästä kuuteen euroa, tai kolme, jos oikein luonnekas juottola tulee vastaan. Viikonloppuna juomani pintti paikallista bitteriä maksoi 1.40£ (OK, se oli Angel Innissä eikä kimaltelevassa yökerhossa). Ostin myös kirjan. Madonnan homppeliveljen tuore tilityskirja ”Life with My Sister Madonna” maksoi 4.19£ uutena ja kovakantisena (perustelut ostokselle löytyvät eräästä aikaisemmasta postauksesta). Ostin myös Hitchcock-boksin, joka sisältää 14 klassikkoelokuvaa. Hintaa kertyi 16£. Sitten shoppasin 18 cd-levyä. Nipussa on muutama klassikko ja hyllyntäyte, mutta peräti seitsemän on vuodelta 2008. Ilmeisesti ”viime vuonna” tarkoittaa ”kelpaa alennukseen”:

Vuodelta 2008: Black Kids: ”Partie Traumatic” 5£, Portishead: “Third” 5£, Bloc Party: “Intimacy” 5£, Seasick Steve: “I Started Out with…” 5£, Fleet Foxes: “I” 5£, Mercury Rev: “Snowflake Midnight” 5.59£, Neon Neon: “Stainless Style” 5.59£, (Glasvegas oli liian kallis, 6£)

Vanhemmat: Stars: “In Our Bedroom…” 5£, Built to Spill: “Perfect from Now on” 8£, The Charlatans: ”Us and Us Only” 2.40£, The Hold Steady: “Separation Sunday” 3.19£, The Kooks: “Inside in…” 3.19£, Led Zeppelin: ”I” 3.99£, Van Morrison: “Astral Weeks” 3.19£, Lou Reed: “Coney Island Baby” 3.99£, The Streets: “A Grand.. / Original..” 3.19£, Scott Walker: “Collection” 2.39£, The Wombats: “A Guide to Love…” 3.19£

Kauppoihin jäi vielä melkoinen rivi levyjä ja musiikkikirjoja, jotka olisi tehnyt mieli kantaa pois. Aloin kuitenkin jo huolestua ympäristöasioista, tai ainakin siitä, miten monta seteliä on pankkitilini välittömässä ympäristössä. Tuli osallistuttua paikallisiin lamatalkoisiin. Tuli niin hyvä mieli, että palkitsin itseni tilaamalla The Fallin täydelliset Peel-sessiot boksin. Kuusi cd-levyä, hinta 15£.

Tutkijan kirja

Jälleen on tilaisuus mainostaa. Juuri ennen joulua ilmestyi Vastapainon uutuus ”Tutkijan kirja”. Teoksen ovat toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Olli Löytty ja Merja Kinnunen. Sen perustavana ideana on jakaa tutkijanelämän hiljaista tietoa, jota yliopistomaailma pihtaa käsittämättömällä pieteetillä. Se on tavallaan jatkoa kustantajan aikaisemmille opintoja ja tutkimustyön eri puolia luotaaville kirjoille, kuten ”Iso Gee”, ”Tieteellinen kirjoittaminen” ja ”Tilanteen taju – opettaminen yliopistoissa”. Teos sisältää 26 lyhyttä artikkelia ja johdannon. Kirjoittajia on eri aloilta, yhteensä 31.

Jotkut tekstit kohdentuvat omakohtaisesti siihen, millaista on käytännön tutkimustyö nykypäivän akateemisessa ympäristössä. Toiset tekstit ovat askeleen etäämmällä arkisesta työstä ja keskittyvät johonkin tutkimuksen osatekijään. Oma tekstini on lähempänä jälkimmäistä kategoriaa. Siinä pohdin, millaisia kysymyksiä tulee vastaan nykyajan tutkijoilla.

Artikkelini ”Nykyaikaa tutkimassa” on yhtä mielikuvituksettomasti otsikoitu kuin itse teos, mutta siinä on toivoakseni muutama hyvä pointti erityisesti kahdelle kohderyhmälle: niille, jotka pyrkivät tekemään interventionistista kulttuurintutkimusta sekä niille, joiden tutkimus sivuaa sosiologista aikalaisdiagnoosia. Silti välillä tuntuu, että kirjoitukseni on tyylillisesti ja osin sisällöllisesti oudossa seurassa, jos sitä vertaa esimerkiksi teksteihin, joissa kerrotaan hyvin käytännönläheisesti akateemisesta konferenssikäyttäytymisestä tai tutkimussuunnitelmien hyveistä. Siinä voisi olla enemmän ”hiljaista tietoa”. Jokaiselle jotain, toivottavasti.

Kiireiset aikataulujen kanssa painivat tutkijat vastaavat helposti, ettei ole aikaa lukea tällaista, kun pitää priorisoida: jopa tutkimusaiheen kannalta merkittävimpien kirjojen lukeminen on vielä vähän kesken. Itse pyrin lukemaan laajalti tämän tyyppistä kirjallisuutta. Ne toimivat virikelukemistona hieman samaan tapaan kuin teoreetikkojen elämäkerrat. Ne antavat mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi reflektoimaan, millaisessa työympäristössä sitä elellään, millaisessa yhteiskunnallisessa ja historiallisessa tilanteessa, ja miten voitaisiin elellä vähän paremmin. Joskus ne tarjoavat jopa vastauksia pieniin, yksittäisiin mieltä vaivaaviin pulmiin.

Tällä hetkellä olen lukenut yli kolmasosan teoksesta ja jokaisessa tekstissä on ollut jokin virikkeellinen ajatus. Se kai on yksi suositeltavan kirjan kriteeri. Virikkeillä kohti kevättä!