Leeds Festival

Olin Englannissa festivaaleilla ensimmäisen kerran, Leedsissä, tai oikeastaan 40 minuutin bussimatkan päässä maaseudulla, jota Bramleyksi kutsutaan. Siellä oli muitakin, yhteensä ilmeisesti noin 70 000 ihmistä. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli bussissa: kukaan ei juonut kaljaa. Yksi joi vettä ja toinen luki päivän Timesiä.

Alue oli suurehko peltoaukea keskellä metsää, mutta esimerkiksi Roskilden festivaalialuetta huomattavasti pienempi. Järjestävät eivät houkuttele ihmisiä paikalle luonnon kauneudella. Toinen kulttuurishokki oli se, että alueella oli myös maailmanpyörä, törmäilyautot ja muuta härveliä. Tivoli kai kuuluu, valitettavasti, paikallisiin festivaaleihin.

Ihmiset olivat sitä mitä festareilla on. Tuhansittain nuoria, useita keski-ikäisiä ja muutama eläkeläinen. Täällä kai on tapana laittaa kumisaappaat festivaaleille säästä riippumatta. Tämän toki tiesin etukäteen. Nyt ne eivät olleet säiden kannalta välttämättömät. Kolmas kulttuurishokki ja toinen pukeutumiseen liittyvä erikoisuus on naamiaisasut. Britit tykkäävät pukeutua vaikkapa nallekarhuiksi bilettäessään, mutta en tiennyt, että sama pätee festivaaleihin.

Tuoppi maksoi 3.60£, joka on täkäläisessä hintatasossa paljon, mutta Suomeen verrattuna edullinen. Ruoka oli laadultaan vaihtelevaa ja tasaisen hintavaa, jota kuvaa erään paikallisen toteamus burgeritarjouksesta: That’s the worst meal deal ever. Suosikkiruokani oli giganttinen yorkshire pudding (jauhokiekko), jonka sisässä oli makkaraa ja muusia. En testannut.

Hinnaltaan epämiellyttävin myyntiartikkeli oli laminoitu festivaaliohjelma, josta piti maksaa 10 puntaa. Se oli hieno, mutta en maksanut. Pärjäsin omilla muistiinpanoillani aikatauluista.

Mielenkiintoinen lisä oli signeerausteltta. Siellä sai käydä tapaamassa soittajia, jotka sitten signeerasivat mitä kukin. En muista nähneeni Suomessa sellaista.

Siirrytään tärkeimpiin: yhden päivän saldoksi kertyi 11 nähtyä keikkaa.

Pääsin paikalle aiemmin kuin olin suunnitellut ja alueella soitti Kids in a Glass Houses, jonka kohderyhmään en kuulunut. Sitten siirryin kuuntelemaan amerikkalaista Titus Andronicusta, joka soittaa kaaoksen ja konsistenssin välillä huojuvaa melodista indienoisea. Se oli hieno aloitus.

Samaan aikaan päälavalla oli aloittanut Lontoon folkahtava Noah & the Whale. Se soitti vain puolen tunnin keikan, josta jäi ensimmäinen puolisko väliin päällekkäisyyden vuoksi. Saldoksi jäi noin kolme kappaletta, jotka kuulostivat siltä, että toivoin lisää (turhaan).

Pikainen roudaus päälavalla ja seuraavaksi Ruisrokissakin vieraillut The Living End, jota olen kuunnellut pian 10 vuotta. Kaukaa kuunnellessa tuuli kadotti äänen, joten menin lavan eteen, jossa oli hyvin tilaa. Yhtyeellä oli pieni ja aktiivinen kannatus, mutta suurin lava oli tällä kerralla tarpeettoman iso. Parhaiten iski Modern ARTilleryn singelohkaisu Who’s Gonna Save Us? ja varhaistuotantoon lukeutuva Second Solution. Ehkä uudestaan klubikeikalle, jollaista olisi tarjolla marraskuussa.

Päälavan luota ei tarvinnut lähteä minnekään, kun vuoroon tuli Skotlannin lahja teineille: The View. Se on mutkatonta ja tarttuvaa musiikkia, ja vaikka en ehkä ole kohderyhmää, niin keikalla viihdyin. Same Jeans on hieno popralli ja riemastuneiden nuorten tanssi jätti hyvän kokonaisvaikutelman. Sitten pieni siirtymä NME-telttaan, jossa aloitti The Passion Pit. Se on kofeiiniton kahvi, alkoholiton olut tai light-versio TV on the Radiosta. Enemmän diskoa kuin indietä, (kohtuullisen ärsyttäväsoundista) syntikkaa kuin kitaraa, mutta sellaisenaan hyvin toimivaa jortsumusiikkia. Ehkä flow-hipstereille uppoaisi paremmin.

Pikainen stoppi kaljajonoon ja sitten vuoroon Vampire Weekend. Keikka ei tuonut levyn kuunteluun paljoakaan lisää. Aurinko paistoi ja oli miellyttävää kuunnella hienoja kappaleita. Ihmiset tanssivat ja pitivät. Levyltä tuli kaikki tärkeimmät ja jokunen uusi kappale. Oikein kivaa.

Takaisin telttaan uuden tuopin kanssa, jossa soitti the Gaslight Anthem. Mainion levyn julkaissut yhtye osoitti olevansa elävänäkin vaikuttava. ’59 sound tuli alkupuolella ja se olikin paras illan aikana kuulemani rokkiralli. Yhtye on kuin punkkia kuunnellut Bruce Springsteen. Laulaja kysyi, ketkä menevät katsomaan Gallowsia ja nosti oman kätensä ylös todeten, että on jännää, että musiikki voi olla vielä nykyään vaarallisen kuuloista. Minä jätin sen väliin. Samoin näkemättä jäivät esimerkiksi Crystal Castles, White Denim, The Rumble Strips, Frank Turner ja Lightspeed Champion.

Hieman ennen GA:n loppua livahdin takaisin päälavalle katsomaan Yeah Yeah Yeahsin loppukeikan. Ei vetänyt vertoja GA:lle, sillä YYY:n sävelkynä on ontohko ja laulajan räävittömyys enemmän vaivaannuttavaa kuin vaikuttavaa. Ehkä tuo on liioittelua, koska kuitenkin viihdyin hyvin yleisöruuhkassa ja jalat veivät lähemmäs lavaa. Hiteistä kuulin ainakin uuden levyn Zeron, mutta en valitettavasti Heads Will Rollia.

Seuraavaksi oli listalla Bloc Party. Näin yhtyeen Tukholmassa 7.7. vuonna 2005, päivänä, jolloin Lontoossa räjähteli. Tuosta hienosta keikasta jäi mieleen myös lontoolaisen yhtyeen kommentit pommituksiin. Nyt keskeisin välispiikki oli vitsailua Big Brotherin ”tärkeydestä” ja sen lopettamisesta (tiedoksi tietämättömille: paikallinen neloskanava ilmoitti pari päivää sitten, että seuraava BB on viimeinen). Yhtye on edelleen erittäin suosittu yleisömäärän perusteella ja ensimmäisen levyn kappaleet ovat mielestäni yhtyeen parhaita. Niistä kuultiin muutama.

Sokerina pohjalla oli Radiohead. Edessä seisova pariskunta valmistautui keikkaan vetämällä nokkaan vähän kokkelia, ja sitä kai olisi tarvittu, että Yorken jollotukset olisivat keikan ensimmäisellä puoliskolla ylittäneet aika korkealla olleet odotukset. Thom ei paljon puhunut ja jos puhui, niin kuulosti siltä kuin olisi nukahtamaisillaan. Yhtye kyllä soi hienosti ja panostaa valoihin.

Oikeastaan vasta varsinaisen setin viimeisenä soinut Idioteque muistutti, että kysehän on tärkeästä ja loistavasta yhtyeestä. Encoressa kuultiin mainio uusi kappale, joka oli perussettiin verrattuna upliftaavaa psykedeliapitoista jurnutusta. Just ja Paranoid Android muistuttivat miksi Radioheadista on tullut niin suuri. Koko lysti kesti aika tarkkaan 2 tuntia.

Saldo: Useita hyviä keikkoja, mutta ei suuria yllätyksiä.