Onko koskaan käynyt niin, että olette ensin ihastuneet jonkun muusikon tuotoksiin ja sitten huomanneet hänen olevan typerys? Tietysti joskus on, jos on sattunut kuuntelemaan musiikin lisäksi artistin sanottavia.
Kukapa ei olisi tuntenut oloaan epämiellyttäväksi todetessaan suosikkiräppärin tai hevarin tai reggaeartistin tai (laita itsellesi sopiva tähän) olevan seksistinen homofoobikko? Ketäpä ei huvituksen ja säälin lisäksi vähän nolottaisi, kun popparit eivät saa järkevää lausetta suustaan, kun on saavutettu liikaa liian nuorena ja suurin osa siitä on juotu, imetty nenän kautta tai isketty suoraan suoneen?
Ehkä tämä on arkipäivää ja siihen on vain totuttava. Silti sitä jää usein miettimään. Psykologit kai kutsuisivat sitä kognitiiviseksi dissonanssiksi, joka on pyrittävä ratkaisemaa tai jättämään silleen. Helpoin tapa on ajatella, että sehän on vain ironiaa tai että se kuuluu genreen. Vastausta on vaikea hyväksyä kelvolliseksi ratkaisuksi. Teoreettisesti toimivampi ratkaisu on erotella musiikin affektisuus ja ideologia (tai viesti) toisistaan. Silti asia jää vaivaamaan yhä uudestaan.
Micah P. Hinsonin ”And the Pioneer Saboteurs” on yksi kuluvan vuoden toistaiseksi hienoimmista levyistä. Hinson on tehnyt ennenkin onnistuneita albumeita, mutta tästä tuli se, jolla aloittelin yhä uudestaan kesäkuiset työpäivät. Olen myös nähnyt hänen soittavan kirkkotilassa mainion keikan, mutta en ole lukenut yhtään haastattelua. Tai en ollut ennen kuin otin The Stool Pigeon -lehden uuden numeron kainalooni ja marssin lounaalle perinteiseen brittipubiin.
Lehdessä oleva kommentti kohdentuu Barack Obaman presidenttikauden viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin, joita Hinson pitää ”sosialistisina”. Vapaasti suomentaen: ”En ole samaa mieltä terveydenhuoltohommasta enkä ole samaa mieltä pankkien ja autoyhtiöiden ostamisesta, koska se on vitun sosialistista. Jos maa haluaa olla sosialistinen, enemmän valtaa niille, mutta sitä Amerikka ei ole. Amerikan ei ole tarkoitus olla köyhien nussintaa ja vain rikkaiden, mutta se on paikka, jonne voi mennä ja jossa ällistyttäviä asioita tai karmeaa paskaa voi sattua. Näen siinä valtavaa kauneutta.”
Hinsonin käsityksen laizze-faire -kapitalistisesta Amerikasta voisi hyväksyä, jos kyse olisi pienestä ja suljetusta alueesta, jonne aikuiset ihmiset menevät vapaaehtoisesti ja jonka toiminta ei vaikuttaisi muihin maihin millään merkittävällä tavalla. Mutta niin kauan kuin ihmiset syntyvät Yhdysvalloissa ja niin kauan kuin maan tapahtumilla on valtava vaikutus koko maapalloon, ei pitkäkestoista mytologiaa tulisi siirtää kansanperinteestä, valkokankailta, romaaneista ja lyriikoista yhteiskunnan organisoimisen ohjenuoraksi.
Mytologinen Amerikka on ehtymätön populaarikulttuurin kuvittelukyvyn resurssi. Hinsonin tummanpuhuvaan kantriin (tai americanaan) se sopii erinomaisesti ja on sikäli selitettävissä genren konventioilla. Mutta pitääkö käsityksiä vaalia myös artistiuden ulkopuolella ja vieläpä kertoa niistä koko maailmalle?
Amerikkalainen unelma onkin taiteellisen resurssin kanssa samanaikaisesti aito poliittinen ongelma. Ennen presidentinvaaleja mediahuomion keräsi ”putkimies Joe”, joka syytti Obaman ”sosialistista” kantaa siitä, että häneltä evätään mahdollisuus amerikkalaisen unelman toteuttamiseen. ”Joe” oli kiinnostunut oman yrityksen perustamisesta, mutta oli kuitenkin perusduunari. Joku olisi voinut sanoa Joelle, että uudistukset parantavat hänen mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan samalla kun vähentävät riskiä ajautua ahdinkoon.
Hinson ja lukuisat hänen kaltaisensa muusikot, joiden musiikista pidän ja joiden poliittisista ajatuksista ja arvoista olen eri mieltä, tekevät musiikista vain tärkeämpää. On helpompaa pitää samanmielisen tekemästä musiikista kuin erimielisen. Mutta jos pitää musiikista erilaisesta arvomaailmasta huolimatta, ei artisti ole ainakaan saanut lohdutuspisteitä.
Kenties aiheeseen tulisi suhtautua samoin kuin filosofi Richard Rorty villiorkideoihin. Omaelämäkerrallisessa tekstissä ”Trotsky ja villiorkideat” Rorty kertoo kahdesta nuoruuden kiinnekohdastaan. Trotskylaisuus tai sosialismi ylipäätään perittiin vanhemmilta ja siitä tuli maailmanparantamisen viitekehys. Hän tunsi vetoa myös orkideoihin – ja omien sanojensa mukaan hän löysi 17 neljästäkymmenestä asuinpaikkansa lähistöllä esiintyvästä orkidealajista.
Ongelmana oli epäilys, ettei Trotsky olisi hyväksynyt sosiaalisesti hyödyttömien kasvien keräilyä. Se ei kuitenkaan estänyt Rortya olemasta intohimoisesti kiinnostunut molemmista. Hänen ratkaisunsa oli, ettei todellisuutta ei tarvitse nivoa yhteen koherenttiin ja kattavaan viitekehykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti