Studioalbumit osa 65: Soundgarden

Äänitarhan poikien musiikki ei ole muokannut elämääni, vaikka kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran noin 25 vuotta sitten. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ryhdyn kuuntelemaan ja kommentoimaan sen studiolevyjä. En ole aktiivisesti kuunnellut yhtyettä missään vaiheessa. Mielikuvissani bändi on kuulunut siihen grungen metalliseen ja valtavirtaiseenkin puoleen, josta en ole koskaan erityisesti pitänyt, kun taas punkista inspiroitunut grunge upposi hyvin 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja myöhemminkin.

Ainoa Soundgardenin biisi, josta olen ollut aidosti innostunut, on ”Jesus Christ Pose”, jota Music Television pyöritti. En ole omistanut heidän hengentuotteitaan kovin pitkään. Ostin hyllyyni Badmotorfingerin ja Superunknown vuosi sitten kirpputorilta kappalehintaan 1.90€. En vaivautunut kuuntelemaan niitä montaa kertaa. Silti tai juuri siksi päätin, että nyt on aika käydä kaikki studioalbumit läpi.

Soundgarden perustettiin Seattlessa vuonna 1984 ja grungeboomin aikaan siitä tuli kohtuullisen kokoinen menestyjä. Todella suuri siitä tuli vasta grungen auran haihduttua Kurt Cobainin kuolinvuonna 1994. Krapulasta yhtye ei toipunut kunnolla, mutta laulaja Chris Cornell on niittänyt menestystä soololaulajana ja Audioslave-yhtyeessään, jonka ihan kelvollisen keikankin todistin Provinssirockissa vuonna 2003. Soundgardenia en ole nähnyt livenä. Muistan sen käyneen Helsingissä vuonna 1995, mutta en mennyt paikalle, vaikka mukana olisi ollut liuta silloin ajankohtaisia artisteja. Vuoden 2013 keikka sai verrattain kriittistä palautetta,  mutta siitä en edes kuullut etukäteen.

Ultramega ok (1988) on juuri sitä varhaista Seattle-soundia, jossa sekoittuvat punkista ja hardcoresta tulevat vaikutteet Black Sabbathista ja Led Zeppeliinistä inspiroituneeseen lähtökohtaan. Laiska tempo ja laulu yhdistettynä ytimekkääseen riffittelyyn ovat albumin tutut perusainekset. Tämä on kuitenkin valovuoden päässä siitä pöhöttyneestä MTV-grungesta, joka levisi syövän lailla muutamaa vuotta myöhemmin. Tämä ei ole kovin kaupallinen levy millään kriteerillä. Se on poukkoileva ja rosoinen, räävitönkin. Tosin siltä puuttuvat sävellykselliset täysosumat. Kavereilla on ollut pokkaa koveroida Howlin Wolfin ”Smokestack lightning” – asia, josta voisi nostaa hattua, mikäli versio olisi kiinnostava. Itseäni ei yllätä, että Mudhoneysta muistuttavat raidat uppoavat parhaiten. Esimerkkinä tällaisesta on ”Nazi driver”. Tosin Mudhoneyn ensimmäinen albumi julkaistiin vasta vuotta myöhemmin, joten siinä mielessä Soundgardenin debyytti on kyllä merkittävä teos.

Louder Than Love (1989) on sisällöltään melkoisen tuntematon levy. Sen sijaan kansi on tuttu. Siihen kiteytyy minun päässäni grunge yhtä paljon kuin flanellipaitoihin. Mustavalkoinen kuva keikalta, jossa paidattoman laulajan pitkä kihara tukka peittää kasvot. Sisällöltään se jatkaa debyytistä hieman kontrolloidummalla ja harkitummalla otteella. Sieltä löytyy ”Big dumb sex”, jota Gunnaritkin koveroivat. Itse en ymmärrä biisin mahdollista hienoutta, minulle se on kertakäyttökamaa tylsine kitarariffeineen. Minun makuuni levy on laahaavaa metallia punkin ja rokkaavuuden kustannuksella, mutta poikkeukset, kuten ”Full on Kevin’s mom” toimivat erinomaisesti. Se ei saanut ilmestyessään kuin keskinkertaisia arvioita, mutta vuonna 2001 Q-lehti valitsi sen 50 raskaimman albumin listalle.

Badmotorfinger (1991) on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Se on todiste kaupallisesta menestyksestä. Määrä on kunnioitettava, kun otetaan huomioon miten kaukana hittihakuisesta popista albumi on. Se alkaa Johnny Cashinkin myöhemmin tulkitsemalla kappaleella ”Rusty cage”. Cash löysi biisiin vahvan tunnelman, joka alkuperäisestä puuttuu. Se oli yksi singleistä, samoin kuin sitä seuraava ”Outshined”, joka on laiskanpulskeaa, hieman pöhöttynyttä heviä. Juuri sitä ”grungea”, joka ei itselleni koskaan uponnut, vaikka Soundgardenin toteutus on monia muita parempi. Niin ikään singlenä julkaistu ”Jesus Christ pose” on suurin suosikkini. Siinä on häijyt kitarat, toimiva komppi ja Cornell kiekuu kunnolla. Ensimmäinen single oli kuitenkin cd:n kahdeksas raita, ”Room a thousand years wide”, joka kenties popimman ja melodisemman luonteensa vuoksi kuulostaa rentouttavalta vaihtelulta. Levyn aikaan bändi kiersi Guns’n’Rosesin lämmittelijänä, joten he pääsivät esiintymään epäkiitollisessa roolissa suurille yleisöille. Guitar World sijoitti albumin sijalle 45 heidän listallaan sadasta parhaasta kitaralevystä. Hevilehdet ovat nostaneet sen vieläkin korkeammalle, samoin kuin erilaiset 90-luvun merkittävimpiä albumeita listanneet aviisit. Merkittävä tai ei, levy pysyy enimmäkseen hyllyssäni, josta se löytää tiensä soittimeen erittäin harvoin.

Superunknown (1994) räjäytti potin. Se myi maailmanlaajuisesti yli 9 miljoonaa, Yhdysvalloissa melkein neljä ja sai myös kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Sen suurin hitti on mukiinmenevä, vasta levyn kolmantena singlenä julkaistu ”Black hole sun”, jolta ei voinut välttyä 90-luvun puolivälissä. ”Spoonman” on toinen tunnettu raita. ”The Day I tried to live” on jälkipuoliskon helposti lähestyttävää poppia raskaalla äänimaailmalla. En oikeastaan ihmettele albumin menestystä, mutta minulle se on lähes yhdentekevä. Se on lajissaan onnistunut, jos ajatellaan kaupallista grungeheviä, josta on bändin edeltävien levyjen särmät hiottu pois. Punkia siinä ei ole, mutta poppia ja Beatlesia on. Hidastempoisista metallisista riffi-yhtyeistä Helmet on ehdoton suosikkini. Minusta sen pitäisi myydä 9 miljoonaa. Tosin nyt kuunneltuna Superunknown kuulostaa paremmalta kuin aikaisemmin. Kaupallisessa mielessä bändi on tehnyt tässä kohdassa kaiken oikein ja tarkoituksella, vaikka 70-minuuttinen levy on liian pitkä. Edellisellä kuuntelulla en tainnut päästä loppuun asti tai ainakin laitoin sen nopeasti takaisin hyllyyn. Nyt kuuntelin sen kolme kertaa, mutta en silti laittaisi sitä 500 parhaimman albumin joukkoon. Rolling Stone laittoi vuonna 2003 sijalle 336. Minä laitan takaisin hyllyyn.

Down on the Upside (1996) kiipesi Billboardin listalla toiselle sijalle ja myi Yhdysvalloissa yli 2 miljoonaa. Itse en ole levyä kuullut enkä tunnista yhtään biisiä nimen perusteella. Kansi sentään on tullut vastaan useita kertoja levykaupassa. Kriitikot antoivat keskimäärin kolmea viidestä ja korostivat yhtyeen keskittyvän nykyisyyteen oman menneisyytensä kustannuksella. Ymmärrän. Paitsi en täysin. Nimittäin esimerkiksi ”Ty Cobb”, yksi singleistä, jäljittelee suoran punk-grungen rajuutta eikä sinänsä keskinkertainen ”No attention” kaihda vauhtia. Tyypillisimmillään levy on keskitempoista, hieman laahaavaa joskin kelvollista mattoa, jonka kuuntelusta ei jää syviä muistijälkiä. Tyylillisesti se ei poikkea edeltäjästään, lukuun ottamatta paria rivakkaa rallia. Avausraita, singlenäkin julkaistu ”Pretty noose” on levyn parhaimmistoa ainakin sikäli, että se muistuttaa hyvin, millaista oli megasuosituksi noussut turvallinen ja radiokelpoinen, grungea joskus soittanut taidokas yhtye. Myös ”Blow up the outside worldia” kuuntelee mielellään. Mukana on lisäksi psykedeliaan kallellaan olevia hetkiä ja jopa raitoja, kuten  ”Applebite” ja ”An Unkind”.

King Animal (2012) alkaa singlenäkin julkaistulla, bändin tilaa kuvaavalla biisillä ”Been away too long”. Näinkin voi sanoa, sillä albumi ilmestyi 16 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Toinen asia on se, kuinka moni muu kuin yhtyeen perusfani osasi kaivata yhtyettä ja kuinka moni piti lopputulosta odottamisen arvoisena. Sisältö on tuttua, turvallista, keskitien kypsää ja ikääntynyttä Soundgardenia. Jos siitä tykkää, niin ei voi valittaa. Jos se kuulostaa tylsältä, niin sitä se sitten on alusta loppuun. Uudistuminen ei ole bändiä kiinnostanut, mutta eihän sitä kaikilta toivokaan. Tasaisille automatkoille tämä sopisi helposti, mutta en usko jaksavani tällaista kotioloissa. Oletan, että fanit eivät olleet erityisen pettyneitä. ”Non-state actor” ja ”Bones of birds” nousevat omiksi suosikeikseni kahden kuuntelun perusteella.

Nyt olen taas mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeillut, voisiko hevistä innoituksensa saanut grunge olla lähellekään yhtä kiinnostavaa kuin punkin suunnasta vaikutteensa ottanut grunge. Ei voi – minulle. Lähdin liikkeelle myötämielisesti ja avoimesti, mutta en vain tavoita Soundgardenin hienoutta. Se ei ole huono yhtye edes omassa subjektiivisessa arviossani, mutta tylsäksi aion kutsua sitä jatkossakin. Muutamat hienot hetket eivät saa minua kuuntelemaan sitä toistuvasti kotioloissa.

Yhtyeen kaari kulkee melko omalaatuisesta grungesta vähitellen turpeahkoon listarokkiin. Siinä välissä on ehkä bändin huippuhetki (”Jesus Christ Pose”). En tiedä, miten tämä arvio suhteutuu fanien näkemyksiin, mutta ainakin se eroaa yhdysvaltalaisen ostavan yleisön mielipiteestä.