Kovin valkoinen rokkipianisti

Pienen työn palkkioon kuului Rick Braggin kirja Jerry Lee Lewis: Omin sanoin (2015) – yli viisisataasivuinen mötkäle, jossa käydään läpi vuonna 1935 syntyneen Lewisin elämää alusta nykypäivään.

Lukiossa luin miehen uraa käsittelevän Nick Toschesin teoksen Helvetin tuli: Jerry Lee Lewisin tarina. En muista siitä paljoakaan, joten vertailua on turha odottaa. Sen verran voi sanoa, että Toschesin kirja on lyhyempi, Braggin teos on tarpeettoman pitkä. Täytyy lukea melkein sata sivua ennen kuin Jerry esiintyy ensimmäistä kertaa kirkossa. Siihen mennessä isä on ollut pariin otteeseen vankilassa ja isoveli on kuollut.

Jos haluaa fiilistellä rauhassa ja pitkään, ei kirjan pituudessa ole mitään ongelmaa. Jos pöytien ja lattioiden lukupinot kasvavat kasvamistaan, toivoisi hieman kompaktimpaa käsittelyä.

Braggin ote on tarinallinen ja kaunokirjallinen. Itse olisin toivonut enemmän tutkivaa ja kulttuurihistoriallista otetta, vaikka sitä onkin mukana jonkin verran. Silti on annettava tunnustus tekijälle. Bragg on tehnyt suuren työn, jossa yhdistyvät Jerry Leen omat muistelut ja muut lähteet.

Suuria vaikuttajia Lewisin musiikkiin ovat esimerkiksi Jimmie Rodgers, Hank Williams ja Moon Mullican. Ylipäätään etelän musiikkiperinteet ja kirkoissa laulettu musiikki loivat edellytykset Lewisin tyylille, jossa pianolla pistettiin perinteisiin vauhtia ja boogiewoogieta.

Lewis soitti jo teininä klubeilla ja ilotaloissa, joissa 50-luvulla oli yleensä elävää musiikkia. Kun näistä vaiheista päästään yli, kirja lähtee käyntiin. Lewis käy koesoitossa Sun-yhtiölle, mutta pomo Sam Phillips ei ole paikalla. Phillips kuitenkin kiinnostuu Lewisista ja pian ”Crazy arms” soi juuri oikeassa radio-ohjelmassa. Lewis soittaa vastahakoisesti Carl Perkinsin kappaleella ”Matchbox”, tapaa Elviksen ja jammailee kimpassa näiden ja Johnny Cashin kanssa. Tästä jamista tuli Million Dollar Quartet.

Teoksessa käydään läpi enemmän ja vähemmän tutut käännökset, skandaalit ja tempaukset. Useimpiin niistä teos ei tuo kovin paljon uutta. Esimerkiksi siihen, kun Lewis laittaa pianon palamaan, jotta Chuck Berryn olisi pääesiintyjänä tajunnut Jerryn olevan rokin kuningas. Omien sanojensa mukaan Jerry kommentoi lavalta poistuessaan Berrylle: ”Teehän perässä, Chuck”, mutta legendan mukaan se kuului näin: ”Teehän perässä, nekru.”

Kirja myös kertoo, mistä Lewis sai lisänimensä Killer. Se ei kuulemma tullut hurjasta lavashowsta, vaan siitä, että koulussa hän melkein tappoi opettajan käsirysyssä. Itseni kaltaiselle amatöörille uutta oli Lewisin sekoilu Gracelandin porteilla hieman ennen Elviksen kuolemaa.

Jerryn uskonnollisuuden käsittely kulkee läpi tarinan. Karismaattisen kristillisyyden henkilökohtaista uskon kokemusta korostavassa ympäristössä kasvanut Lewis on kamppaillut uskonsa kanssa läpi elämänsä. Kun soittaa paholaisen musiikkia, ei voi tietää taivaspaikastaan. Jos on vähintään musta lammas tai pahimmassa tapauksessa paholaisen sanansaattaja, kristillisen kosmologian sisäistänyt ajaa itsensä ristiriitojen pariin. Tätä ristiriitaa Lewis ei ole koskaan ratkaissut. Hän odottaa rankaisevan Jumalan ratkaisua.

Lisäksi kirjassa käsitellään yllättävänkin paljon Jerry Leen serkkua, helluntailaissaarnaaja (ja televisiosaarnaaja) Jimmy Swaggartia, joka on tavallaan Lewisin peilikuva: jos Jerry Lee on paha poika, jonka julkisivu kätkee vakaumuksellisen kristityn, Jimmy on uransa puolesta kristitty, joka tykkää peuhata prostituoitujen kanssa.

Yksi kirjan ongelmista on se, ettei Lewis ole legendan statuksestaan ja vivahteikkaasta elämästään huolimatta kovin kiinnostava henkilö. Ei edes silloin kun hän alkoi uransa huipulla seurustella 13-vuotiaan sukulaisensa kanssa. Briteissä lehdistö teki tapauksesta skandaalin ja se alkoi vaikuttaa Lewiksen uraan myös Yhdysvalloissa, jossa asiasta ei ollut aikaisemmin noussut sen suurempaa haloota. Hänen elämänkulussaan on jonkin verran kiinnostavia aineksia (päihteet, aseet, seitsemän avioliittoa, kuolleita lapsia, verovälttely, satunnainen väkivaltaisuus jne.), mutta hänellä ei ole paljoakaan kiinnostavaa sanottavaa mistään muusta kuin itsestään (jos siitäkään).

Kiinnostavinta on oikeastaan lukea 50-luvun rokkitähtien keskinäisistä suhteista ja sen aikaisesta yhteiskunnasta tästä perspektiivistä. Kiinnostavaa on myös se, miten nopeasti Jerry Leen ura nuupahti. Muutamien hittien jälkeen levy-yhtiö Sun ei panostanut erityisen voimakkaasti artistiin, radiokanavat eivät pyöritelleet maestron ralleja eivätkä lauluntekijät tarjonneet sävelmiään artistille entiseen malliin (Otis Blackwell oli muutamien Lewis-hittien takana). Lisäksi rokkareiden tilalle alkoi tulla 1960-luvun alkaessa nöösimpiä poppareita ja surf-musiikkia esittäviä yhtyeitä.

Lewis toki jatkoi soittamista ja keräsi yleisöä. Ajan myötä hänestä tuli legenda, mutta uran alkuajan veroisia hittejä hänelle ei enää tullut. Poikkeuksena hänen versionsa Big Bopperin vuoden 1958 kappaleesta ”Chantilly lace”, joka julkaistiin Lewisin versiona vuonna 1972. Lähinnä mies seilasi pillereiden ja halvan viskin voimalla läpi showbisneksen ja jatkuvan keikkailun. Naisia kaatui ja vaimot vaihtuivat. Jerry Lee on menneen ajan mies, joka rakastaa äitiään, ei osaa elää ilman vaimoa, mutta ei myöskään osaa arvostaa kumppaneitaan.

Teoksessa piirtyy kuva artistista, jolle tien päällä oleminen on lähes pakonomaista. Itseään voisi säästää, ottaa rennommin ja tienata vähintään yhtä paljon. Sen sijaan Jerry Lee kiersi kiertämistään niin areenoilla kuin räkäisissä kaljakuppiloissa ikään kuin pysähtyminen olisi vaarallista. Rahaa tuli välillä paljon, mutta elämäntyyli oli tuhlaileva. Miehen sekoiluja kirjataan ylös toisensa jälkeen, ja lukija miettii, missä määrin kyse oli amfetamiinista ja alkoholista. Vai onko niin, että Lewis on niin monen muun tähden tavoin luonteeltaan lyhytpinnainen typerys?

Vaikka Lewis saa kertoa kirjassa omat versionsa tapahtuneista, hänestä ei silti muodostu mitenkään miellyttävää kuvaa. Oikeastaan sitä Jerry Lee ei edes tavoittele. Ilman musiikkiaan, soitto- ja esiintymistaitoaan hän olisi ehkä päätynyt vankilaan tai kuollut nuorena.

Tähän liittyy myös pienimuotoinen ammatillinen huomio. Jos eräät kognitiivisen uskontotieteen edustajat ovat esittäneet, että kaikkitietävän ja kaikkialle näkevän olion ajatteleminen voi motivoida ihmisiä toimimaan moraalisesti verrattuna siihen, ettei usko kenenkään olevan näkemässä, Jerry Lee tarjoaa vasta-argumentin. Lewis nimittäin korostaa, ettei kadu juuri mitään, mitä on ihmisille tehnyt, sillä kyse on loppujen lopuksi hänen ja Jumalan välisestä asiasta. Kaikkivaltias on siis oikeutus sille, ettei moraalista (toisia ihmisiä kohtaan) tarvitse välittää.

Loppujen lopuksi Lewisilla on melko vähän suuria biisejä. ”Whole lotta shakin going on”, ”Great Balls of Fire”, ”Breathless”, ”High school confidential”, ”It’ll be me” ja ”Crazy arms”. Siinä niistä on suurin osa. Tosin kaiken maailman keskinkertaiset koverit muuttuivat Jerry Leen käsittelyssä omintakeiseksi pianoboogieksi, jota voin kuunnella pitkään kyllästymättä. Kirjassa muuten kerrataan jo Toschesin teoksessa kerrottu tarina ”It’ll be me”-kappaleen tekstin synnystä. Se on hauska vessajuttu, jota en toista tässä.

Lewisin nimittäminen kovimmaksi valkoiseksi rokkipianistiksi ei liene kovin kontroversiaalista. Ainakin se jättää avoimeksi ajatuksen siitä, että Little Richard saattaisi olla kaikkein kovin rokkipianisti jollakin kriteerillä, vaikka teknisesti ja oman soittotyylin luojana Lewis taitaa olla parempi.