Suomirockin joutavat jorinat

Divarikierrokselta tarttui matkaan nippu kirjoja. Käytettyjen joukossa oli melko tuore teos Kun Suomi-rock puri ja löi (2015), tekijöinään Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck. Aloin lukea sitä junassa. Totesin nopeasti, että tämä pitää päästä loppuun nopeasti, jotta kirjan voi unohtaa hyllyyn.

Kirjan tekijöillä on pitkä kokemus suomalaisesta musaelämästä. Mato Valtonen tunnetaan monista kuvioista, mutta minulle hän on ikuisesti Sleepy Sleepers -mies. Myös Moog Konttinen tunnetaan kulttuurin sekatyömiehenä, mutta musahommissa hänet tiedetään ehkä parhaiten Kontran riveistä (myös Moogetmoogs, Kontravirtanen ja niin edelleen). Kjell Starck muun muassa keikkamyyjä, mutta itselleni hän on tuiki tuntematon hahmo.

Kirjassa ei ole päätä eikä häntää. Siinä käsitellään nimellisesti 1970-luvun Suomen ahdasmielisyyttä rock-työläisten näkökulmasta. Siinä kuitenkin husitaan joka suuntaan ilman selkeää kohdennusta. Se on kirjallinen versio pitkitetystä baarien miehen jorinasta. Sellainen viihdyttää paikoitellen, mutta jossain vaiheessa alkaa vituttaa, että tyyppi istui väkisin samaan pöytään. Turinoinnissa huhupuheet muuttuvat todeksi. Aivan tarkkaan ei muisteta, miten asiat menivät. Perusteellista selvitystyötä ei ole jaksanut tehdä, kun kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei riitä pikkuseikkoihin. Tärkeintä on korostaa, miten häntä on kohdeltu huonosti ja miten absurdi koko systeemi on.

Luin kirjan selvin päin kotona, mutta mieluummin kuuntelisin parhaat palat juodessani olutta baarissa.

Jos kirjassa on jokin juoni, se on sensuurin ja ahdasmielisyyden ajan kuvaaminen ja pyrkimys puhaltaa rajoja rikkovaa, anarkistista ulottuvuutta uudelleen henkiin soittolistojen, tähdenmetsästysohjelmien ja autotunen maailmaan. Kunhan samalla vain muistetaan toistella, että verotus ja säädökset ovat kamalinta maailmassa.

Tekijät haluavat myös sanoa, että punk ei ollut kovin merkittävä murros. Sitä tärkeämpää oli suomenkielisen rock-lyriikan kehittyminen. Totta kai Juicen, Kontran, Virtasen, Sliippareiden ja muiden suomeksi tehdyt jutut olivat merkittäviä, hauskoja, räävittömiä, nokkelia ja inspiroivia. Ilman niitä myös punk olisi ollut Suomessa hieman toisenlainen ilmiö. En kuitenkaan jaa tekijöiden käsitystä siitä, että tämä puoli olisi jotenkin unohdettu suomirockin historiankirjoituksesta.

Heillä on ansionsa myös rajojen rikkomisessa, mutta kun toistamiseen päivitellään Samantha Foxin esiintyneen täysin playbackina, niin kirjasta leimahtaa ummehtunut tuoksu. Rajoja pojat osasivat rikkoa, mutta nykypäivän yhteiskuntakriitikoiksi heistä ei ole. En ole vakuuttunut, että he olivat sitä edes 1970-luvulla. Sen sijaan he olivat nokkelia touhuajia, joiden tekemisistä riitti huvia ja inspiraatiota monille.

Lisäksi tekijät unohtavat mainita, etteivät he ole tuoneet paljoakaan musiikillisesti kiinnostavaa tai oivaltavaa lisää suomalaiseen populaarimusiikkiin. Musiikillisesti Kontra oli vitsi, jonka teho oli hyvissä lyriikoissa ja hyvin valituissa toisten tekemissä biiseissä. Sleepy Sleepersin asenne oli alkuaikoina rajoja rikkova myös musiikillisesti ”antaa mennä vaan” -hengessä, mutta ei yhtyettä tulla muistamaan musiikillisista ansioistaan. Tämän he tietävät itsekin. Siksi omaa erinomaisuutta voi korostaa vain tekemällä kirjan rajojen rikkomisesta ja vaikenemalla musiikista.

Tämän sanottua haluan korostaa, että lapsuuteni meni Sliippareita kuunnellen, ja pidän yhtyeestä vieläkin. Lapsena kuulin Kontraa vain satunnaisesti (tietenkin Jerry Cotton ja Aja hiljaa isi), mutta myöhemmin ostin yhtyeen koko Love-tuotannon sisältävän cd:n (Suurimmat iskut).

Kirjalla ei ole järkevää rakennetta, vaan se on koostettu sekalaisista muisteluista yhdistettynä tekijöiden paikoin pikkusieluiseen itsetehostukseen. En tiedä, miksi mukana on vaikkapa arvostelua siitä, mikä artisti on autenttinen bändi ja mikä kaupallinen brändi. Sleepy Sleepers on bändi ja Baccara on brändi. Tekisi mieli kysyä, mitä sitten on Valtosen Leningrad Cowboys. Vastaus: musiikillisesti täysin yhdentekevä, mutta kaupallisesti taitavasti toteutettu vitsi.

Muutamat anekdootit ovat painopaperin arvoisia ja jos oikein tsemppaa, niin jutustelun kautta pääsee hahmottelemaan 1970-luvun ilmapiiriä. Selvää on, että kirjoittajat ovat olleet pitkään aitiopaikalla näkemässä, kokemassa ja tekemässä suomalaisen populaarimusiikin kannalta kiinnostavia ja tärkeitä asioita. Harmi vain, ettei kavereilla ole ollut kärsivällisyyttä hioa käsikirjoitusta.

Lukisin paljon mieluummin huolellisesti tehdyn kirjan Sleepy Sleepersistä tai Moog Konttisen urasta. Se kuitenkin vaatisi kirjoittajan, joka koostaisi näistä repaleista koherentin kokonaisuuden, heittäisi harhailevat maan ja taivaan välillä liikkuvat jorinat pois ja antaisi tekijöistään moniulotteisen kuvan. Tämä on valitettavan hätäisesti  ja huolimattomasti kyhätty teos.