Viimeiset runonlaulajat

Turun yliopiston ylioppilaskunnan kirjasto lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sieltä sai ostaa kirjoja pilkkahinnalla ja lopuksi hakea jäljelle jääneitä ilmaiseksi. Kaikkiaan kannoin sieltä lähes 200 kirjaa kotiini. Niiden joukossa oli alkujaan vuonna 1943 ilmestynyt kansanrunoudentutkija Martti Haavion teos Viimeiset runonlaulajat.

Haavion lähtökohtana on yksi havainto ja yksi olettamus.

Perinteen kerääjät eivät 1800-luvulla olleet erityisen kiinnostuneita itse perinteen välittäjistä; heitä kiinnosti enemmän runojen sisältö ja se, miten ne edustivat myyttistä suomalaisuutta. Tämän havainnon pohjalta Haavio haluaa siirtää katseen itse runonlaulajiin, joskin toteaa tehtävän haastavaksi vähäisten saatavilla olevien tietojen vuoksi.

Haavio olettaa, että runonlaulanta on katoava ja osin jo kadonnut perinne, joten nyt on vielä mahdollisuus sanoa jotain runonlaulajista, viimeisistä sellaisista. Tämä näkyy kirjassa laajemminkin. Sen ja edeltävän keskustelun mukaan runonlaulanta on jäänne menneestä toiminnasta, joka oli elinvoimainen vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa, erityisesti  Karjalassa ja Savossa. Olettamuksena oli, että Länsi-Suomesta perinne oli elämänmuodon nykyaikaistumisen myötä kadonnut.

Väittämä, jonka mukaan idästä kerättiin kerran lännessä ollutta perinnettä on pitkälti spekulatiivinen. En tunne alaa niin perusteellisesti, että osaisin sanoa, miten argumentaatio eteni kunkin tutkijan kohdalla. Selvää kuitenkin on, että Haavio asettuu kannattamaan tätä tulkintalinjaa, jota kehittelivät Julius Krohn, Kaarle Krohn ja Uno Harva. Lisäksi on selvää, että näin voitiin argumentoida juuri suomalaisen perinteen yhtenäisyyden puolesta. Kansallisen identiteetin rakentamisen kannalta tämä oli tarkoituksenmukaista. Oliko se totta, siitä en osaa vastata.

Mainitun lineaarisen kehyksen mukaan itään mentiin etsimään jotain kadonnutta tai katoavaa. Runonlaulajat eivät olleet kiinnostavia, vaan niiden kantama perinne, jolle oli vielä jäänteenomaiset edellytykset kehittymättömässä, vähemmän nykyaikaisessa idässä.

Haavio siirtää huomion itse runonlaulajiin. Tässä mielessä häntä voisi pitää tutkijana, joka ottaa kriittisen etäisyyden edeltäjiinsä ja heidän jakamaansa viitekehykseen, jossa kerätyn sisällön katsottiin todistavan suomalaisen kulttuurin olemassaolosta. Tätä Haavio ei kuitenkaan itse tuo esiin. Sen sijaan hän korostaa esipuheessa runonlaulajien nimien tuntemisen kuuluvan suomalaiseen yleissivistykseen. Lisäksi hän korostaa, miten tärkeitä ihmisiä ne olivat Suomen kansan etsiessä itseään.

Joka tapauksessa runonlaulajista lukeminen on melko viihdyttävää puuhaa. Moni luvuista rakentuu yksittäisten runonlaulajien (tai tietäjien) käsittelylle. Niistä käy ilmi, miten vaikkapa suuri osa Kalevalasta perustuu muutaman runonlaulajan Lönnrotille tarjoamaan materiaaliin.

Lopultakin Haavio on niin lumoutunut runonlaulajien suuruudesta, ettei hän käsittele perusteellisesti esimerkiksi runonlaulajien sosiaalista asemaa osana yhteisöä. Ehkä sosiologinen ja antropologinen viitekehys eivät olleet tässä vaiheessa tekijälle riittävän tuttuja tai kiinnostavia, jotta katse oltaisiin voitu kohdentaa tähän. Tai sitten käytössä on ollut enemmän muistiinpanoja siitä, millaisia persoonallisuuksia runonlaulajat olivat ja millaisia he olivat ulkonäöltään.

Tietenkin kuvauksia voi yrittää lukea toisesta näkökulmasta. Näin saakin jotain irti – esimerkiksi Miihkali Perttusen asemasta, kun hän sokeutui yli 50-vuotiaana tai Oksenja Mäkiselästä, pikkutilan emännästä, jonka houkutteli vaeltavien laulajien retkille kotiaan uhkaava köyhyys ja puute.

Kaikkein paras luku valitsemastani näkökulmasta luettuna on vuonna 1904 kuollutta naista, Larin Paraskea, käsittelevä luku. Paraskeelta koottiin laajin yhdeltä ihmiseltä kerätty kalevalamittainen runoaineisto. Hän meni naimisiin parikymppisenä vuonna 1853. Hän siirtyi köyhään Vaskelan kylään, jossa niukka elinkeino saatiin maanviljelyksestä mutta myös kalastuksesta ja rahdinajosta. Lapsia syntyi useita, mutta moni heistä kuoli pienenä. Kun Paraske ei halunnut vaivaishoitoon, hän siirtyi Pastori Neoviuksen perheeseen vuosiksi 1891–1894. Paraskeen mökki oltiin pakkohuutokaupata vuonna 1894 maksamattomien verojen vuoksi, joten hänen oli lähdettävä matkoille ”pyytämään” eli kerjuulle. Mökki myytiin 1899 ja Paraske siirtyi asumaan naapurinsa saunaan. Omien sanojensa mukaan Paraskeen ruokavalio koostui leivästä ja suolasta. Jouluateriana oli kylmä kaali ja kalja. Talvella hänellä ei ollut kunnon kenkiä. Paraske kuoli 1904 ja hänen hautajaisiin osallistuivat vain kyläläiset.

Tätä elämäntarinaa vasten on mielenkiintoista tietää, että Paraske oli jo eläessään arvostettu runonlaulaja ja -lausuja. Hän sai esimerkiksi muodollisen eläkkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja tunnetut taiteilijat Albert Edefeltistä Eero Järnefeltiin maalasivat häntä esittäviä teoksia. Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen 4000 ihmistä kokoontui Paraskeen haudalle paljastamaan hautakiveä.

Yksikään kirjan kuvaus ei kerro hyvin toimeentulevasta runonlaulajasta. Kenties suomalaisen kulttuurin rakennusprojektin perustana ovat ihmiset, joiden on pitänyt kehittää itseään runonlaulajana, jotta saisi edes jonkinlaisen toimeentulon. Tai sitten taidon kehittäminen ja ylläpito vei liikaa aikaa muilta tehtäviltä.

Haavio päättää Parasketta käsittelevän osuutensa korostamalla, että Paraske oli tiheän kyläyhteisön ja maanviljelyskulttuurin runonlaulaja. Sitä symboloi kannel ja paimentorvi. Moni muu teoksessa käsitelty laulaja oli ”laveitten riitamaiden uroita”, joiden vertauskuva on kannel ja peurakeihäs.

On todettava, että vaikka Viimeiset runonlaulajat sivuaa tieteenalaani, olen sen aihepiiriä koskevassa tutkimuskentässä harrastelija. ”Kalevalaisen” perinteen maantieteellisistä juurista on kirjoitettu Haavion jälkeenkin ja vaikkapa Larin Paraskeesta on kirjoitettu kohtuullisen paljon (ks. esim. Senni Timosen tuotanto).