Kaakkois-Englannissa
aivan Lontoon kupeessa perustettu Hard-Fi ei ole koskaan ollut Suomessa kovin
suuressa suosiossa. Sen kotimaassa tilanne on toinen. Kun muutin Leedsiin,
Britannian listaykkösenä komeili Hard-Fi:n toinen studioalbumi. Yhtyeeltä oli
vaikea välttyä.
Lähtökohtana
suhtautumiselleni yhtyeeseen on ollut yleinen epäily. Mielikuvissa Hard-Fi on
valtavirtaistettu versio sinänsä hyvistä brittiläisen kitaravetoisen indiepopin
aineksista, mukaan lukien työväenluokkaisesta nuorison esikaupunkielämästä
muistuttavat tekstit. Kun kesän aikana olen listannut levyjäni discogs-nimiseen
palveluun, totesin siinä H-kirjaimen kohdalla, etten oikein muista kuin pari
yhtyeen biisiä, vaikka osa tuotannosta löytyy hyllystäni. Siitä innoituksen
saaneena päätin kuunnella yhtyeen albumit läpi ja arvioida uudelleen mieli- ja
muistikuvaani.
Stars of CCTV (2005) tuli ostettua
Leedsin yhdeltä kirpputorilta puolentoista punnan hintaan vuoden 2008 lopulla.
Se on juuri sopiva hinta muutaman vuoden takaisesta listaykkösestä. Tätä ennen
olin jo ostanut punnalla yhden yhtyeen seiskatuumaisen, mutta kun
vinyylisoittimeni oli Suomessa, ei kuuntelusta tullut mitään. Levyn kansi on kenties
ruma mutta klassikko: Siinä on keltaisella pohjalla musta turvakamera. Yhdessä
albumin nimen kanssa siinä kiteytyy loistavalla tavalla ajankuva. Kenties siitä
syystä halusin aikanaan tutustua edes hieman yhtyeeseen, joka
ensialbumillaankin nousi brittilistan kärkeen. Vuonna 2016 kuunneltuna Stars of CCTV ei vaikuta maailman
tärkeimmältä levyltä, mutta siltä löytyy nippu hienoja, joskin keskenään kovin
erilaisia biisejä. Kaksi ensimmäistä ovat vahvaa keskitasoa – sisältäen
ensihitin ”Cash machine” – ja kolmas, ”Tied up too tight”, on melankolisessa
pop-otteessaan vielä onnistuneempi. Neljäs, verrattain keskinkertainen ”Gotta
reason” on tuttu Fifan 2006 pelaajille. Sitä seuraa hitti ”Hard to beat”, joka
kaikessa folkölmaisuudessaan ei itseäni heiluta vaikkei ärsytäkään. Sen perässä
on mielestäni huomattavasti parempi ”Unnecessary trouble”, jota seuraa
pakollinen hidas ”Move on now”, jota puolestaan seuraa valkoisen miehen
Clash-reggaesta etäisesti muistuttava ”Better do better”. Tosin se muuttuu
välillä puolipateettiseksi listapopiksi. Levyn paras biisi on mielestäni ”Feltham
is singing out”, mutta se ei mahtunut viiden albumilta julkaistun singlen
joukkoon. Tosin lyriikoidensa puolesta ratkaisu ei yllätä. Singlenä ei julkaistu
myöskään levyn päättävää, onnistunutta anthemia ”Stars of CCTV”, jonka kertosäe
kuuluu: ”We're the stars of CCTV / Making movies out on the street / We're the
stars of CCTV / Can't you see the camera loves me?” Albumi sai myönteisiä
arvioita ja erityisesti NME kehui yhtyettä vuolaasti. Siinä on indiepopin hyviä
aineksia, mutta ne yhdistyvät tavalla, joka jotenkin etäisesti muistuttaa teinitytöille
suunnattujen poikabändien turvallisuutta. Salonkikelpoisuudesta todistaa myös
se, että useita albumin raitoja on käytetty kaupalliseen tarkoitukseen
televisio-ohjelmissa ja mainoksissa (yllä mainitun ”Gotta reasonin” lisäksi).
(Tosin myös The Fall -yhtyeen musiikkia on käytetty telkkariohjelmissa.) ”Cash
machine” singlen täytebiiseistä löytyy myös White Stripesin ”Seven nations
army” semireggae-versiona. Se on lisukkeena itse albumille ainakin Spotifyssa.
Once Upon a Time in the West (2007) tuli
ostettu niin ikään Leedsistä kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tämä yksilö
löytyi kahdella punnalla lähinnä videopelejä kauppaavasta Game-myymälästä.
Tosin tässä vaiheessa olin jo tykästynyt Uncut-lehden levyltä löytyvään melankoliseen
nelosraitaan ”Watch me fall apart”, joka tosin saattaa jollekin tuoda mieleen
köyhän miehen Rialton, joka puolestaan on köyhän miehen Pulp. Ei sentään, upea
biisi. Albumin kansi on omalla tavallaan yhtä ruma kuin edellinen, mutta siinä
lukee yksinkertaisesti ”No cover art”. Toimiva idea, jonka on toteuttanut hieman
toisella tavalla muutkin bändit aikaisemmin (esim. XTC). Ilmestyessään albumi
meni välittömästi brittilistan ykköseksi. Arviot olivat vaihtelevia – täysistä
pisteistä alle puoliin mahdollisista. Avausraita ”Suburban knights” on hyvin
rullaavaa yhteishoilattavaa indiepoppia. Myös ”I shall overcome” on
hittimittarilla onnistunut, vaikka omaan makuuni tasapaksu. ”Tonight” on alkuun
hidas, mutta yltyy bändille ominaiseksi yhteishoilotukseksi. Aikaisemmin
mainittu ”Watch me fall apart” on levyn paras, mutta sitä seuraa todellinen
nemesis: epäonnistunut yritys rokata (”I close my eyes”). Onneksi kevyen
lallatteleva ”Television” palauttaa yhtyeen omille raiteilleen. Balladi ”Help
me please” auttaa hahmottamaan, että sävelkynä on kohdallaan omassa genressään,
vaikka se ei olekaan minun genreni. ”Can’t get along” on radiohitti ainakin
tyyliltään ja se löytyy seiskatuumaisena hyllystäni. Loppulevy on tasapaksua ja
turvallista. Kokonaisuutena tähän on vaikea suhtautua. Albumi ei oikein ole
minun musiikkiani. Se on myyntikelpoista eikä se ärsytä (ainakaan minua).
Lisäksi se sisältää muutamia hienoja hetkiä.
Killer Sounds (2011) ilmestyi aikana,
jolloin olin muuttanut takaisin Suomeen. Ei siis ihme, ettei sen ilmestyminen
liikuttanut suuntaan eikä toiseen. En muista, tuliko sitä edes kuultua.
Albumilta julkaistiin kolme singleä, joista ensimmäinen menestyi
vaatimattomasti (listasijoitus Briteissä julkaisuviikolla 51), toinen heikosti
(141) ja kolmas surkeasti (ei listasijoitusta). Albumin arviot vaihtelivat
Daily Telegraphin yhdestä ja Independentin kahdesta muutamaan kolmen ja neljään
tähteen. Ja mihin kohtaan janaa oma arvioni menee? Se menee suoraan Telegraphin
ja Independentin väliin: puolitoista tähteä. Bändi on kadottanut aikaisemmin
niin tasavahvan sävelkynänsä enkä saa albumista minkäänlaista otetta.
Tyylillisesti se ei ole kaukana edeltäjistään, mutta siinä on ruokittu yhtyeen
heikoimpia puolia. Kyse on mainstream-popin muottiin puetusta valkoisten
brittien diskomusiikista, marengista ja hattarasta, yliannostuksena. Jos
yksittäisiä biisejä pitää mainita, niin levyn päättävä nimibiisi ”Killer
sounds” ei ole huono ja kappaleessa ”Love song” on popkoukkua.
Hard-Fi
on niittänyt menestystä kotimaansa lisäksi Etelä-Amerikassa. Suomessa kukaan
tutuistani ei ole puhunut bändistä ainakaan minulle. En tosin itsekään ole
nähnyt mitään syytä kertoa siitä muille. Yhtyeen musiikki ei ole räätälöity
juuri minulle, mutta ehkä juuri tuo etäisyys ja jonkinlainen välinpitämättömyys
luo tilaa antaa bändin parhaiden biisien soida korvissa. En jää kaipaamaan
yhtyettä, kun se lopettaa. En edes tiedä, onko se tällä hetkellä aktiivinen,
mutta siltä jää elämään muutama biisi (joista yksikään ei ole kolmannelta
levyltä). Lisäksi se jää muistuttamaan yhdestä mieleenpainuvasta ajasta omassa
elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti