Kirkko, avioliitto ja vähemmistöuskontojen etuoikeudet

Viime aikoina on keskusteltu aktiivisesti siitä, miten kirkon tulisi suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Voisiko kirkko vihkiä heidät avioliittoon heteroparien tapaan? Voisiko kirkko pitää avioliiton heteroille varattuna ja kenties muuten yrittää parantaa suhtautumistaan homoihin?

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa aiheesta tuoreessa blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehden sivustolla otsikolla ”Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun”.

http://suomenkuvalehti.fi/rajalla/2016/09/19/avioliittolain-muutos-haastaa-kirkkoa-viemaan-reformaation-loppuun/

Komulainen ehdottaa, että asiaan tulee saada teologisesti perusteltu ratkaisu. Yksi mahdollinen ratkaisu, jota Komulainen kannattaa, on kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta. Tämä olisi jatketta Lutherin ajattelulle, jossa avioliittoa siirrettiin piirun verran kirkolta yhteiskunnalle. Tämä on linjassa Komulaisen aikaisempien näkemysten kanssa, sillä niissä lähdetään pitkälti liikkeelle ajatuksesta, että vaikka kirkko on sosiaalinen instituutio – mitä muutakaan se voisi olla – sen toiminnan perustana ovat teologiset näkemykset.

Kirkon kohtalosta kiinnostuneet kriitikot kysyvät, mielestäni aiheellisesti, mitä tämä tarkoittaisi kirkon yhteiskunnalliselle asemalle? Jos rivijäsenelle avioliittoon vihkiminen on ainoa rituaali, jonka hän itse kokee aikuisena, eikä hän muuten osallistu kirkon toimintaan, eikö sen pois vieminen etäännyttäisi häntä entisestään? Teologisesti hyvin perusteltu kirkko ei taida Suomen oloissa olla valtionkirkko eikä kansankirkko, vaan lähestulkoon tyhjä kirkko.

Komulainen ehdottaa, että tilalle otettaisiin kodin siunaaminen. Uusien rituaalien vakiinnuttaminen ei ole helppoa. En usko, että kovin moni rivijäsen kiinnostuisi välittömästi siitä, että pappi tulee kylään siunaamaan uutta asuntoa. Oletan, että useimmille perinteiset tupaantuliaiset riittävät vallan hyvin.

Sisäistä uskontososiologiani tässä kiinnostaa kirkon aseman tulevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta preferenssiä sen suhteen, mitä kirkko tekee. Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen tai vihkioikeudesta luopuminen ovat itselleni lievästi toivottavampia vaihtoehtoja kuin nykyisen tilanteen jatkaminen, sillä kirkko on käynyt heteronormatiivista väsytystaistelua tarpeettoman pitkään. Teologinen perustelu ei ole itselleni tärkeä – ajattelen asiaa puhtaasti yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Komulaisen tekstissä on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava yksityiskohta. Hän kirjoittaa:

”Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.”

Tässä paljastetaan jotain olennaista ja huolestuttavaakin siitä, miten vähemmistöuskontojen oikeudet näyttävät olevan alisteisia kirkolle (vaikka näin ei ymmärtääkseni lainopillisesti ole). Komulainen näyttää ajattelevan, että jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta, niin se saattaisi tarkoittaa vihkimisoikeuden poistumista muilta ”uskonnollisilta” yhteisöiltä. Eikö tällainen menettely – joka on mielestäni täysin mahdollisuuksien rajoissa – olisi suora osoitus siitä, ettei vähemmistöuskonnoilla ole oikeuksia sinänsä, vaan ne ovat riippuvaisia kirkon etuoikeuksista? Tässä ajatellaan, että jos kirkko luopuu yhdestä etuoikeudesta, muut rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat eivät välttämättä voi enää pitää sitä.

On mielestäni kyseenalaista kutsua tätä ”ekumeeniseksi vaikutukseksi”. Kyse on siitä, voiko yksi laissa ja yhteiskunnassa yleisemminkin etuoikeutettu ”uskonnollinen” instituutio olla niin suuressa roolissa, että se toimii perustana myös rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien etuoikeuksille.