Internetin
aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia
muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen
nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen
esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja
vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös
toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.
Muistan
vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä
luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella
Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli
tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin
kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja,
vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä
dokumentteja.
Viime
vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on
tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja
myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon.
Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat
erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.
Opettamillani
kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan
opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta
kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi
esimerkkiä.
1)
Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa
ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta
pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta,
joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe
nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta,
että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe
irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon.
Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia
näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta
olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi
tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka
tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4
2)
Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön
konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä
annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran
sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja
tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen.
Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että
osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin
syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä
kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten
ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin
suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä
uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni
tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa
yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja
miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään
yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni,
aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti
merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja
tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista
uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu
löytyy täältä:
Omalta
osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa
ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.
Kannustuksesta
huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään
lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan,
jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo
sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi
kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa
tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua
tekstiä korvaavasta sisällöstä.
Joka
tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille
tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni
tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa
jälkijunassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti