Zygmunt Bauman (1925–2017)

”Kuluvan vuoden tammikuussa 91-vuotiaana kuollut Zygmunt Bauman oli yksi maailman tunnetuimmista sosiologeista. 

Poikkeuksellisen aktiivisella julkaisutoiminnallaan hämmästyttänyt ajattelija löysi lukijoita laajasti yli tieteenalarajojen ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän oli yksi terävänäköisimmistä aikamme ilmiöiden ja tendenssien analysoijista, joka esitti omintakeisia tulkintoja monista yhteiskunnallisista teemoista, kuten modernisaatiosta, kulutuskulttuurista, kapitalismista, globalisaatiosta, identiteetistä, nationalismista, yksilöllistymistä painottavasta kulttuurista, intellektuellien aseman muuttumisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työssään hän hyödynsi laajasti esimerkiksi filosofien, antropologien, kulttuurintutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden näkemyksiä, mutta piti sosiologiaa institutionaalisena kotinaan.”

Näin aloitan Niin & näin -lehdessä (1/2017) julkaistun nekrologin. Kirjoitukseni löytyy vain painetusta lehdestä, joten teen tähän lyhennelmän tekstistäni. Niille, jotka saattaisivat kiinnostua Baumanin lukemisesta, suosittelen painettua versiota. Se on pidempi ja perusteellisempi. Siinä käydään yksityiskohtaisemmin läpi Baumanin elämää, tuotantoa ja häneen vaikuttaneita ajattelijoita.

Bauman syntyi vuonna 1925 Poznanissa ja päätyi vuonna 1971 Englantiin. Hän työskenteli sosiologian professorina Leedsissä parikymmentä vuotta, eläkkeelle jäämiseensä saakka (1971–1990). Hän myös kuoli samassa kaupungissa. Bauman julkaisi uransa aikana yli 50 englanninkielistä teosta. Se on aikamoinen saavutus, sillä ensimmäinen niistä ilmestyi vasta vuonna 1972 Baumanin ollessa 47-vuotias. Niiden lisäksi Wikipedia listaa 14 puolankielistä teosta vuosilta 1957–1966. Tuotannossa näkyy vahvasti esimerkiksi sosialismi, juutalaisuus ja muukalaisuus.

1960- ja 1970-lukujen englanninkielinen tuotanto on yksinkertaistetusti ilmaistuna marxilaisen perinteen modernisointia. Tätä kautta luonnehtii kapitalismin ja sosialismin dualismi, jossa Bauman oli jälkimmäisten leirissä.

Maailmanmaineeseen Bauman nousi kirjoillaan modernista ja postmodernista. Ne muodostavat yhden murroksen hänen ajattelussaan: sosialismin ja kapitalismin dualismi jää taka-alalle, sillä ne molemmat jäsentyvät osaksi kriisiytynyttä modernisaatiota. Tämä ”kultakausi” alkaa vuoden 1987 teoksesta Legislators and Interpreters, jossa jäsennettiin länsimaisen intellektuellikäsityksen muutosta ”lainsäätäjistä” ja massojen johtajista yhteiskunnan tulkeiksi. Tämä myös aloitti modernin epäonnistumista käsittelevän trilogian. Varsinainen läpimurto oli Modernity and the Holocaust (1989). Baumanin mukaan juutalaisten joukkotuhoa ei mahdollistanut niinkään natsien pahuus vaan modernisaatiolle ominainen tehokkuus, byrokraattisuus ja järjestelmällinen suunnittelu. Moraaliset kysymykset oli ”ulkoistettu” käskyjen antajille ja yksilön tehtäväksi jäi ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen.

Heti perään ilmestyi trilogian päättävä Modernity and Ambivalence (1991), joka laajentaa modernin kriittistä analyysiä yleisemmälle tasolle. Moderni oli puhtauteen pyrkivä projekti, joka kuitenkin tuottaa väistämättä ambivalenssia, lokeroihin sopimattomia tuotoksia, jotka moderni yhteiskunta pyrki eliminoimaan tai ottamaan kontrolliinsa.

Sosiologisesti tärkeä oli vuoden 1992 Intimations of Postmodernity, jossa Bauman kertoi kirjoittavansa ”sosiologiaa postmodernisuudesta” sen sijaan, että tekisi postmodernia sosiologiaa. Bauman ei niinkään nähnyt, että yhteiskunta-analyysia tulisi tehdä ja kirjoittaa radikaalisti uudella tavalla, kuten esimerkiksi Jean Baudrillardin tulkittiin tekevän. Sitä vastoin hän pyrki havaitsemaan ja tulkitsemaan orastavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ohjenuoranaan se, että postmoderni on illuusioistaan luopunut moderni. Keskeisin näistä illuusioista oli ajatus, jonka mukaan ihanneyhteiskunta saavutettaisiin entistä rationaalisemmalla suunnittelulla ja entistä tehokkaammalla teknologialla. Tilalle tuli postmodernien elämänprojektien epävarmuus, joka vaatii kontingenssin sietämistä.

2000-luvulle tultaessa Bauman hylkäsi postmodernin käsitteen ja kehitti uuden metaforan. Hän alkoi kirjoittaa notkeasta modernista kontrastina kiinteälle modernille. Kiinteä moderni viittasi projektiin, jossa perinteinen jo rapautuva elämänmuoto (”traditio”) altistettiin ajalliselle prosessille, jonka tarkoituksena oli saavuttaa entistä kestävämpi ja pysyvämpi yhteiskunta tulevaisuudessa. Marxin metaforan mukaan ”kaikki kiinteä haihtui savuna ilmaan”, mutta vain väliaikaisesti, sillä rationaalisen suunnittelun avulla saavutettavan uuden järjestyksen oli tarkoitus olla entistä vakaampi. Notkea moderni viittaa tilanteeseen, jossa tämä projekti on tullut epäuskottavaksi. Uudet ja vaihtoehtoiset perinteet eivät kiinteydy vaan jäävät ikään kuin vaihtoehdoiksi muiden rinnalla.

Notkean vaiheen keskeisteos on Liquid Modernity (2000). Pian sen jälkeen ilmestyi sarja teoksia, joissa notkistuivat vuoroin rakkaus, elämä ja pelko. Myöhemmin sarja jatkui vielä kulttuurilla, tarkkailulla ja pahuudella. Koska Bauman totesi, että olisi naurettavaa kirjoittaa notkeasta uskonnosta, annoin yhdelle omalle teokselleni nimeksi Notkea uskonto (2006). Sen tausta-ajatuksena oli pohtia, mitä Baumanin analyysi, mikäli se pitää paikkansa, tarkoittaa uskonnon kannalta. Bauman tunnisti tämänkaltaisen ajattelun kommentoidessaan Ulrich Beckin teosta A God of One’s Own (2010) päivätyistä merkinnöistä koostuvassa julkaisussaan This is Not a Diary (2012) mutta ei seurannut sitä pidemmälle edes uskontoteemaan keskittyvässä keskustelukirjassa Of God and Man (2015).

Jyrkän arvioni mukaan Bauman ei kirjoittanut erityisen merkittäviä teoksia vuoden 2001 jälkeen. Monissa sähköpostikeskusteluihin perustuvissa haastattelukirjoissa on runsaasti oivaltavia näkemyksiä, mutta yksikään teos ei ole noussut klassikon asemaan. Osittain arvioni on seurausta pitkäaikaisesta Baumanin lukemisesta: vain harvat 2000-luvun kirjat tarjosivat uusia suuria oivalluksia, mutta 1990-luvun tuotantoa tuntemattomille lukijoille vanhan osittainen kierrätys uusissa kansissa avaa yhtä lailla Baumanin ajattelutapaa. Sen sijaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentaattorina Bauman oli aktiivinen loppuun saakka. Yksi viimeisimmistä, Strangers at Our Door (2016), käsitteli kansainvälistä pakolaiskriisiä.

Baumanin kuuluisuuteen nousun jälkeen moni sosiologi on esittänyt kritiikkiä, jonka mukaan Bauman ei tee oikeaa tutkimusta. Hänellä ei ole selkeästi rajattuja aineistoja, jotka analysoitaisiin valitun menetelmän perusteella ja tulkittaisiin tietyn teoreettisen viitekehyksen mukaisesti. Jonkinlainen rooli hänelle on kuitenkin annettu. Esimerkiksi Arto Noro on hahmotellut jäsennyksen aikalaisdiagnoosista kolmantena sosiologian lajityyppinä, jossa varsinaista tutkimusta on yleinen yhteiskuntateoria ja empiiriseen aineistoon sovellettavan tutkimusteorian mukainen tutkimus. Bauman ei ollut systemaattisen yhteiskuntateorian rakentaja eikä tavanomaisten empiiristen tutkimustehtävien ratkaisija, joten hänet voitiin laittaa aikalaisdiagnostikon lokeroon.

Ylipäätään Baumanin lokerointi on ollut vaikeaa, sillä hänelle sosiologian rajojen äärimmäinen huokoisuus oli sen vahvuus. Bauman ei rakentanut yleistä yhteiskuntateoriaa tai menetelmää, joka siirtyisi opetuksessa siististi paketoituna seuraaville sukupolville, mutta hän tarjoaa ajattelun tyylin tai tutkimuksellisen orientaation tarkasteltaviin ilmiöihin. Hän kirjoitti tavalliselle lukijalle, mutta ei yksinkertaisesti. Hän ei piiloutunut tutkijan oletetun neutraaliuden taakse, mutta hän ei myöskään esittänyt yhteiskunta-analyysista irrallisia moraalisaarnoja. Hän ei väittänyt tietävänsä totuutta, mutta piti tutkijan vastuuna käsitellä vaikeita asioita, jotta maailma muuttuisi parempaan suuntaan.

Itse en koskaan keskustellut Baumanin kanssa. Näin hänet kerran Leedsin yliopiston kampuksella vuonna 2010, kun kävelin lounaalta takaisin työhuoneeseeni. Hiljensin vauhtia ja mietin, kävisinkö tervehtimässä penkillä yksin istuvaa professoria, jolla on ollut kiistaton vaikutus omaan ajatteluuni. Hetken mietittyäni jatkoin kävelyäni pysähtymättä.

Pidempi versio kirjoituksesta on julkaistu Niin & näin -lehdessä 1/2017.