Tiedän
noin kolme asiaa 70-luvulla vaikuttaneesta brittiläisestä bändistä Argent: (1) Kiss
koveroi heidän biisinsä ”God gave rock and roll to you”, (2) yhtyeen suurin
hitti ”Hold your head up” on etäisesti tuttu biisi, (3) hienoa voimapoppia
itselleen ja muille säveltänyt Russ Ballard vaikutti bändissä. Uutena asiana
opin, että nimensä yhtye otti kosketinsoittajalta ja perustajajäseneltään Rod
Argentilta, joka oli aikaisemmin soittanut The Zombiesissa. Yhtye teki
seitsemän studioalbumia, joten aloitetaan kuuntelu.
Argent (1970) hakee identiteettiään. Se
ei ole lintu eikä kala, vaan jonkinlaisiin väleihin jäävää rokkia, vaikka sitä
luokitellaan psykedeliaksi ja progeksi. Siinä on myös poppia ja bluesia. Ballardin
säveltämä ”Liar” julkaistiin singlenä. Se menestyi vasta Three Dog Nightin
koverina myöhemmin, mutta en ihan heti ymmärrä miksi se on valittu singleksi.
Sitä seuraava progeen nojaava ja melodinen ”Be free” on jopa parempi, samoin
kuin Ballardin henupoppinen ”Schoolgirl”. Arvioitsijat vertaavat levyä
Zombiesiin todeten tämän olevan popista karsittu ja hitusen raskaampi. Itse en
ole Zombiesia aktiivisesti kuunnellut, joten Argentin viihdyttävä debyytti
kuulostaa lähinnä lupaavalta, tyyliltään jokseenkin hukassa olevalta teokselta.
Ring of Hands (1971) on albumi ilman
hittejä. Sitä pidetään myös yhtyeen progressiivisimpana. Kenties näillä
asioilla on jokin yhteys. Joka tapauksessa albumi on hyvin kiipparivetoinen, esimerkiksi
avausraita ”Celebration” ja liki kahdeksanminuuttinen progeilu ”Lothlorien”,
johon mahtuu hienoja ja ärsyttäviä hetkiä. Sitten on löysähköä bluesjammailua,
kuten ”Sweet Mary” ja ”Chained”. Ballard on saanut mukaan kaksi sävellystä,
”Cast your spell uranus” ja ”Where are we going wrong”, jotka menevät
enimmäkseen voimapopin genreen. Ei ole lintu eikä kala tämäkään teos. Ehkä
siksi voi sanoa, että parhaiten albumin elementit syntetisoi vähän kaikkea
sisältävä ”Pleasure”.
All Together Now (1972) alkaa yhtyeen
menestyksekkäimmällä hitillä ”Hold your head up”, jossa parasta on
kosketinsooloilut. Siitä mennään boogierokkiin ”Keep on rollin’”. Muuten liikutaan
psykedeelisen rokin linjoilla (esim. ”I am the dances of ages”, ”Be my lover,
be my friend”). Ballardilta on taas kaksi sävellystä, ”Tragedy” ja ”He’s a
dynamo”. Niistä varsinkin jälkimmäisessä maistuu äijälle niin ominainen
powerpop-mauste. Teos nostettiin 40 Cosmic Rock -albumien listalle sijalle 33,
mutta ei se kyllä aivan huipulle nouse minun asteikossa. Sekavan sekalainen,
joskaan ei ihan schaissea.
In Deep (1973) alkaa yhtyeen toiseksi
suurimmalla hitillä, Ballardin säveltämällä ”God gave rock and roll to you”,
jonka teki vielä tunnetummaksi Kiss vuonna 1991 (ja seuraavana vuonna
albumillaan Revenge). Siinä välissä
brittiläinen kristillistä hard rockia soittanut Petra teki pari versiota
biisistä. Muutenkin levyllä Ballardin osuus on normaalia suurempi, sillä hänen
nimiinsä menee puolet albumin kahdeksasta raidasta. Hittiä seuraa pari biisiä
keskinkertaista hard rockia, joka ei pilaa levyjä mutta ei myöskään nosta niitä
klassikkojen joukkoon. Ballardin kolmen suoran jälkeen tunnelman palauttaa
hyvällä tavalla pateettinen ”Losing hold”, jossa yhdistyy progeballadi hard
rockiin. B-puolen aloittava, yli 8-minuuttinen ”Be glad” on suhteellisen luotaantyöntävää
keskitien menoprogea. Sen sijaan ”Candles on the river” on Nazarethin mieleen
tuova, kaikessa erikoisuudessaankin onnistunut biisi. Levyn päättää Ballardin
”Rosie”, joka on tyhjänpäiväistä pubirokkia (vaikka sinänsä pubirokkia ei
tarvitsisi pitää kielteisenä nimityksenä). Kokonaisuus on taas hieman
hajanainen.
Nexus (1974) alkaa omituisesti kolmella
instrumentaalilla. Ne ovat progeen kallellaan olevaa jamirokkia, josta tulee
etäisesti mieleen Uriah Heep ilman vastaavaa iskevyyttä ja melodioita. Niitä
seuraa Ballardin ”Love”, joka tuo vielä etäisemmin mieleen Beatlesin. Sen
jälkeen on a-puolen päättävä moniosainen biisi, jossa on pitkiä
instrumentaaliosuuksia. B-puolella kolme neljästä on Ballardin sävellyksiä,
jotka jäävät jalkoihin Rod Argentin palalle ”Keeper of the flame”. Yhtä kaikki,
taas kokonaisuus on kummallinen sillisalaatti, johon ei saa järkevää otetta
parinkaan kuuntelun jälkeen. Tyylien jatkuva vaihtelu on taitolaji; Argent ei
näytä osaavan sitä itseäni vakuuttavalla tavalla. Silloin ei auta, vaikka
yksittäiset biisit olisivat ihan kelvollisia.
Circus (1975) on sitten sellainen
albumi, jolla tässä kovasti mainostamani Russ Ballard ei ole enää millään
tavalla mukana. Tai no, hän ei laula eikä soita levyllä eikä hänen biisejään
ole albumilla, mutta hänen suosituksensa perusteella valittiin uusi laulaja
John Verity. Tällä levyllä moogit ujeltavat, monipolvisuus on hyve ja biisit
ovat korkeintaan keskinkertaisia. Nyt alkaa tämä projekti väsyttää, mutta
jäljellä on enää yksi teos. Circus on
kuitenkin ihan hyvä esimerkki aikansa kevytprogesta, jossa soitto on tarkkaa
mutta popmelodioita ei ole unohdettu. Minun teekuppi tämä ei kuitenkaan ole.
Counterpoints (1975) alkaa osittain
siitä, mihin edellinen jäi. ”On my feet again” on hard rockiin kallistuvaa progepoppia,
jota seuraa puhdas progehöpsöttely ”I can’t remember, but yes”. Eikä ihme,
rummuissa levyllä vierailee Phil Collins niiltä osin kuin sairastellut
vakiojäsen Robert Henrit oli estynyt. Biisintekijöiksi ilmoittautui myös
kitaristi John Grimaldi balladimaisella raidalla
”Waiting for the yellow one” sekä päämäärättömästi funkahtavalla
instrumentaalilla ”It’s fallen off” ja basisti Jim Rodford yli
seitsenminuuttiseksi venyvällä mahtipontisella progepalalla ”Time”. B-puolen
aloittava ”Be strong” on niin joutava, että se pitää jättää kesken. Ehkä se
sinetöi mielipiteeni – Counterpoints
ei ole minua varten, kuten ei muukaan Ballardin jälkeinen Argent.
Ehkä
suurin syy Argentin kuunteluun oli se, että Russ Ballard on säveltänyt useita
erinomaisia biisejä, esimerkiksi Fridan ”I know there’s something going on”,
Uriah Heepin ”On the rebound” ja Rainbow’n versioina ehkä parhaiten muistetut
”I surrender” ja ”Since you’ve been gone”. Ajattelin, että ehkä Argentin
tuotantoon on piilotettu Ballardin yhtä kovia sävellyksiä. Ei ollut. Oli vain
joitain melko miellyttäviä valonpilkahduksia ja paljon epätasaisuutta. Argent
ei ole niinkään Ballardin kuin Rod Argentin bändi. Sanoohan sen nimikin. Eikä
Ballard ollut poikkeuksetta ja aina bändin paras säveltäjä, vaikka hän olikin
melodiatajuisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti