Aikaisemmassa
kirjoituksessani käsittelin teosta Sosiaalisen
median lyhyt historia, jossa lainattiin vuoden 2003 IT-viikkoa: ”Hieman
yllättävänä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen
kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna
2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä
autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.)
Jatketaan
tästä. Nimittäin vanhoillislestadiolaisuus on ollut jo verrattain pitkään
median, kokijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohde. Vuonna 2016 ilmestyi
Maija-Leena Rovan toimittama Uskonsota
keittiössä, jossa lähinnä entiset lestadiolaiset, ”kokemusasiantuntijat”,
kertovat erkaantumistarinansa. Lisäksi toimittaja on koonnut perustietoa
liikkeen toimintatavoista. Erkaantumiset ovat tapahtuneet eri aikaan: osa
käsittelee 1960-lukua, osa viime vuosia.
Toimittaja
luo itse katsauksen liikkeen historiaan ja toimintakulttuuriin, painottaen
kirjan teeman mukaisesti ongelmallisia puolia.
Lestadiolaisuuden
alku on 1840-luvussa, Lars Levi Laestadiuksen saarnatyössä. Liikkeestä on
erkaantunut eri haaroja, mutta vanhoillislestadiolaisia on Suomessa noin 100
000. Liikkeen mukaan pelastusta ei ole sen ulkopuolella. Erityisesti
1970-luvulla liike oli julkisuudessa. Se suhtautui kielteisesti televisioon ja
”uskottomien” kanssa hengailuun. Se järjesti hoitokokouksia, joissa porukalla
laitettiin liikkeen toimintaa epäilevät tai toimintaohjeista lipeävät ruotuun.
Näihin aikoihin syntiä saattoi olla esimerkiksi se, ettei äänestänyt
keskustapuoluetta.
Vanhoillislestadiolaista
kulttuuria ovat määrittäneet vahvat sukupuoliroolit. Naisen oikea paikka on
kodissa äitinä, vaimona tai kodinhoitajana. Tähän sopii se, että syntyvyyden
säännöstely (ehkäisy ja abortti) on kiellettyä. Koulutus tekee naisista
liikkeen joidenkin äänenpainojen mukaan ylpeitä ja esimerkiksi naispappeutta ei
hyväksytä.
Toimintakulttuuria
määrittää se, että asiat hoidetaan sisäpiirissä, ei viranomaisten kanssa. Ja
kun asia saadaan johdon mielestä päätökseen, sitä ei enää sovi vatvoa. Liikkeen
omat kielelliset ilmaisut merkkaavat rajan heidän ja ulkopuolisten välillä.
Liikkeestä erkaantuneisiin saatetaan äärimmäisissä tapauksissa katkaista välit
kokonaan. Rova muistuttaa, että nuoremmissa sukupolvissa saattaa olla vähän
vapaamielisempiä asenteita.
Julkisuudessa
itse liike on joutunut painostuksen kohteeksi, usein hyvästä syystä. 2000-luvun
alussa hoitokokousten perinne ja viime vuosina erityisesti pedofiliatapaukset
ovat puhututtaneet. Tällöin voi tulla myös ”siviiliuhreja”, eli liikkeessä
verrattain tyytyväisenä olevat rivijäsenet tulevat kohdelluksi huonosti.
Mutta
julkisuudella on toinenkin puolensa. Kuten Rova kirjoittaa,
”evankelis-luterilainen kirkko ja viranomaiset eivät voi enää piiloutua
’tietämättömyyden verhon’ taakse.” (s. 18.) Vanhoillislestadiolainen kulttuuri
elää ongelmineen osana luterilaista kirkkoa, vaikka kirkon johto tai enemmistö
ei sitä edustaisikaan. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi vaieta ongelmista
ilman samanaikaista hiljaista hyväksymistä. Tässäkin luterilainen kirkko, ja
varsinkin Kari Mäkinen arkkipiispan roolissaan, on ollut kannanotoissaan
ympäripyöreä.
Lestadiolaisuuden
suunnalta katsottuna kirkollinen yhteys on osa alkuperäistä opetusta:
keskeishahmo Lars Levi Laestadius opetti, että kaikkien laitoskirkkojen sisällä
on toiminut ja toimii edelleen pieni ydinseurakunta. Vanhoillislestadiolaiset
pitävät tietenkin liikettään tällaisena aidon hengen säilyttäjänä väljähtäneen
laitoskirkon sisällä.
Teoksessa
näkyy hyvin internetin rooli erkaantumisprosesseissa ja liikkeen ongelmien
julkistumisessa.
Heti
alkusanoissa Rova toteaa verkkoympäristön merkityksen: ”Muun muassa internetin
suljetut palstat tarjoavat siihen [vapaaseen mielipiteen lausumiseen] oivan
foorumin. […] Kun on avannut tuskaisan sydämensä suljetulla internet-
foorumilla ja saanut siellä tukea vertaisiltaan, on helppo jatkaa avautumistaan
muissakin medioissa.” (s. 13.)
Tosin
kirjoittaja itse on erkaantunut liikkeestä jo 50 vuotta sitten. Siinä kiteytyy
yksi silmiinpistävä seikka: useimmat kirjoittajat ovat erkaantuneet liikkeestä
parikymppisenä tai myöhäisteininä. Tämä yhdistää kirjoittajia, mutta moni
korostaa internetin merkitystä prosessissa.
Vuokko
Ilola kirjoittaa: ”syksyllä 2006 löysin netistä keskustelupalstan, jossa
aiheena oli vanhoillislestadiolaisuus. Kun aloin lukea kirjoituksia, minulle
valkeni suureksi yllätyksekseni, etten ollutkaan yksin ajatusteni ja
kokemusteni kanssa. Se havainto helpotti. […] Tässä vaiheessa prosessini lähti
rytinällä eteenpäin, ja kävin sitä läpi julkisesti, ensin nimimerkin takaa
mutta myöhemmin ihan omalla nimelläni eri keskustelupalstoilla.”
Yleensä
– ja myös Vuokko Ilolan tapauksessa – netti ei yksi riitä. Tarvitaan ihmisiä ja
kohtaamisia, rohkaisua ja esimerkkejä, jotta erkaantuminen tapahtuu. Moni
mainitsee Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n tukena, joka on auttanut jäsentämään ja
käsittelemään menneitä kokemuksiaan. Keskustelupalstat ja esimerkiksi Facebook
eivät ole erkaantumisen syy vaan ne toimivat sen tukena.
Yksi
merkittävimmistä tarinoista esiin piirtyvistä seikoista on se, että suurin osa
kirjoittajista ei ole erkaantunut vanhoillislestadiolaisuudesta
uskonnottomuuteen. Enin osa on luterilaisen kirkon jäseniä. Kukaan ei nimitä
itseään ateistiksi. Jokunen sanoo, ettei ole kirkon jäsen, eikä koe voivansa
liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Mutta silloinkin saatetaan
korostaa, että kumppani on. Yksi kirjoittajista on liittynyt ortodoksiseen
kirkkoon. En tiedä, kuinka edustava otos on, mutta se muistuttaa, ettei yhden
uskonnollisen liikkeen jättäminen tarkoita automaattisesti uskonnottomuutta.
Vanhoillislestadiolaisuudesta
erkaantuminen on näiden todistusten perusteella harvoin uskonkriisi. Nämä
ihmiset eivät ole välttämättä koskaan uskoneet Jumalan olemassaoloon. Osa ei
ole koskaan luopunut jumalauskosta. Kyse on kriisistä, jossa ei voida elää
täyttä elämää siinä yhteisössä, jossa on kasvanut. Erkaantuneille se on ollut yhteisö,
joka on kontrolloinut koko elämää sukupuolielämästä harrastuksiin ja
koulutuksesta poliittisiin preferensseihin.
Moni
nostaa esiin ”kulttuurikäpin”. Kun liike ei suosi musiikin kuuntelua, elokuvien
katselua, kirjojen lukemista, kilpaurheilua sekä kieltää television katsomisen,
syntyy kulttuurikäppi suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä moni
kirjoittaja on kärsinyt.
Lieneekö
syynä liikkeen kokonaisvaltaisuus, että monille kirjoittajille helpointa tuntuu
olla muiden liikkeestä erkaantuneiden seurassa. Ainakin he jakavat jotain, mitä
liikettä tuntemattomilla ei ole. Moni kokee myös arkuutta ja alemmuudentunnetta
suhteessa ympäröivän kulttuurin jäseniin, josta yllä mainittu kulttuurikäppi on
vain yksi tekijä.
Teoksen
lopussa Janne Villa summaa kirjoittajien mainitsemia psyykkisiä ulottuvuuksia
ja Elina Pirjatanniemi pohtii liikkeen toimintaa oikeusnäkökulmasta.
Tämän
teoksen perään luin Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen teoksen Lars Levi Laestadius: Yksi mies, seitsemän
elämää (2011). Puuttumatta teoksen Laestadiusta romantisoiviin yksityiskohtiin,
se muistuttaa, miten uskonnolliset johtajat ovat usein olleet hyvin erilaisia
persoonia verrattuna siihen, millaiseksi seuraajat sen myöhemmin muuttavat.
Laestadius oli toki jyrkkä ja tulikivenkatkuinen saarnaaja, mutta samalla hän
oli yhdenlainen kosmopoliitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti