Humanismi, tiede ja tekniikka – von Wright kulttuurifilosofina

Filosofian opinnoissani en tutustunut sen kummemmin suomalaisiin filosofeihin. Se on jäänyt yleisen harrastuneisuuden piiriin. Yksi inspiroivimmista kirjoittajista – suurista varmaankin kaikkein kiinnostavin – on Georg Henrik von Wright.

Suomalaisen filosofian tunnetut nimet ovat kirjoittaneet esimerkiksi logiikasta ja tieteellisen realismin puolesta. Von Wrightillä kuitenkin on teoreettisen filosofian lisäksi hyvä määrä tekstejä, joita voisi kutsua kulttuurifilosofisiksi esseiksi. Vuonna 1981 ilmestynyt Humanismi elämänasenteena on teos, joka kokoaa yhteen tekstejä 1940-luvulta 1980-luvun alkuun. 

Oma kiinnostukseni von Wrightiin niin tässä teoksessa kuin yleisemminkin perustuu kahteen seikkaan: ajattelun tyyliin ja teemoihin.

Ajattelun tyyli von Wrightillä on maltillisen pohdiskeleva. Se poikkeaa niistä, joille kaikki on räjähtelevää dynamiittia. Se poikkeaa niistä, jotka osaavat kirjoittaa vain logiikasta. Se poikkeaa niistä, joille viitteet esimerkiksi mannermaiseen filosofiaan tai antirealismiin ovat vain ihmeteltäväksi ja nopeasti hylättäväksi nostettuja pintaraapaisuja. Marxilaisuuden viitekehyksen ulkopuolelta kirjoitetut esseet Marxista ja marxilaisuudesta ovat hyvä esimerkki von Wrightin pyrkimyksestä saada tolkkua itselle vieraasta.

Von Wrightin teemat seilailevat erityisesti näissä ”kulttuurifilosofisissa esseissä” länsimaisen aatehistorian laajassa spektrissä antiikista nykyaikaan, ekologisesta kriisistä ideologiakritiikkiin, tieteestä elämänmuotona humanismin eri muotoihin. Tämän Von Wright tekee paremmin kuin kukaan muu suomalainen tähtifilosofi.

Humanismi elämänasenteena löytyi divarista vitosella, joten siitä tuli mökkilukemistoa. Siihen on koottu monenlaisia tekstejä, mutta neljä teemaa nousee ylitse muiden. Ensinnäkin von Wright käsittelee tiedon myyttejä juutalais-kristillisestä paratiisimyytistä Prometheukseen ja Faustiin. Toiseksi hän käsittelee tieteellis-teknisen vallankumouksen kulttuuria. Nämä liittyvät läheisesti toisiinsa. Kolmanneksi hän käsittelee myös Marxia ja marxilaisuutta sekä neljänneksi humanismia – sen muuttuneita merkityksiä ja tehtäviä.

Osa käsittelystä on vanhentunutta, mutta kokonaisuus on edelleen viehättävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Jotenkin minulle tulee von Wrightistä mieleen Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikki lievästi laimennetussa muodossa. No, ainakin etäisesti.

Jotain omasta suhtautumisestani von Wrightin tuotantoon kertoo se, että hyllystäni löytyy häneltä vain näitä esseekokoelmia. Humanismi elämänasenteena lisäksi hyllyssä on Ajatus ja julistus (1961), johon on painettu muutamia samoja tekstejä. Sitten on vielä Tiede ja ihmisjärki (1987), jonka luin Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian pääsykokeisiin vuonna 1994.

Tiede ja ihmisjärki oli silloin erityisen vaikuttava teos (jopa siinä määrin, että sain pääsykokeista ja varsinkin tuota kirjaa koskevista kysymyksistä erinomaiset pisteet, jotka oikeuttivat opiskelupaikkaan). Sen sisältämät pohdinnat tieteellis-teknisen elämänmuodon tai kulttuurin tarkoituksenmukaisuudesta ja sen rajoista ovat läsnä myös teoksessa Humanismi elämänasenteena. Tässä yhteydessä von Wright on minusta edelleen kiinnostavampi kuin tiedeoptimistiset luonnontieteilijä-julkkiksemme. Tuomiopäivän pasuunaa von Wrightistä ei kuitenkaan saa, mikä vain tekee hänestä kiinnostavamman juuri monipuolisena pohdiskelijana.