Studioalbumit osa 81: Anthrax

Ravintola Siltasessa järjestetystä musavisasta on tullut kannettua erilaisia, enemmän tai vähemmän toivottuja palkintoja. Yksi ihan kiinnostavista oli Anthraxin tukipilari Scott Ianin (yhdessä Jon Wiederhornin kanssa kirjoitettu) teos Minä ja Anthrax (2015, alk. 2014, I’m the Man). Kun ryhdyin lukemaan sitä, päätin myös kuunnella Anthraxin levyjä.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että minulla ei ole koskaan ollut yhtään yhtyeen äänitettä, paitsi kaksi albumia c-kasetilla. Yläasteen alussa yhtye oli jokseenkin kiinnostava, mutta minusta ei koskaan tullut sen kummempaa fania. Kun kaverit lainasivat VHS-kasetille nauhoitettuja hevivideoita ja livepätkiä, mukaan oli sattunut pari biisiä Anthraxia – ainakin Spreading the Diseaselta (1985) löytyvä ”Gung-ho”. Sen jälkeen yhtye oli hetken kiinnostava, mutta täytyy sanoa, että vuoden 1988 State of Euphorian jälkeisistä levyistä mikään ei ole edes nimeltä tuttu.

Fistful of Metal (1984) on kovin erilaista kamaa kuin se, mistä yhtye tultiin tuntemaan. Debyytti on yhdenlainen versio new wave of British heavy metalista, joka henkii Judas Priestiä, Iron Maidenia ja myös saksalaisen Acceptin tuplabasareita. Suurin ongelma on, ettei levyn raidoista yksikään mahtuisi Priestin tai Maidenin albumeille. Lainavetona on kokonaisuuteen huonosti sopiva Alice Cooperin ”I’m eighteen”. Muodollisesti albumi on pätevä ja jos sitä kuuntelee vain esimerkkinä siitä, millaista metallia 80-luvun alussa taottiin, se on ihan mukiinmenevää ja vauhdikasta rytinää. Mutta en tiedä, miksi kuuntelisin tätä usein, kun esikuvat tekivät kaiken paremmin. Itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen kerta tälle levylle, vaikka muistan kannen lapsuudestani. Ei ollut välttämättä viimeinen, mutta jos oli, niin se ei harmita. Tämä on ainoa yhtyeen albumi, jolla laulaa Neil Turbin. Scott Ianin kirjassa hän saa paljon kuraa osakseen.

Spreading the Disease (1985) oli lapsena c-kasetilla. Muistelin albumin olevan rankempi. Kyse ei ole vielä puhtaaksi hiotusta thrash-metallista siinä mielessä kuin termistä tultiin puhumaan. Ihan on enimmäkseen tavallinen metallilevy, jossa biisien taso vaihtelee. Onnistumisiakin on: ”A.I.R” on hyvä, mutta ei niin ihmeellinen kuin Scott Ian antaa ymmärtää kirjassaan. ”Aftershock” rokkaa napakasti, ”Madhouse” on bändin parhaimmistoa ja ”Gung ho” oli suosikkini tältä levyltä jo joskus yläasteen alussa (ja on edelleen, vaikka tai siksi että se kuulostaa Manowarilta). Tässä bändillä alkaa olla jo omaa tyyliä mukana. Laulajaksi tuli Joey Belladonna, edellisellä olleen Neil Turbinin tilalle.

Among the Living (1987) räjäytti potin. Parin seuraavan vuoden aikana Seinäjoella puolet finninaamaisista kundeista alkoi vähitellen pitää farkkuliiviä ja lippa ylös käännettyä lakkia, kasvattaa hiuksia ja sauhuta Anthraxista, Metallicasta ja Stonesta. Itse seurasin vierestä huvittuneena, olinhan jo viettänyt heviaikani, kuunnellut Metallican kaksi ensimmäistä albumia varhaisessa vaiheessa ja siirtynyt seurailemaan tarkemmin muita genrejä. Nauhalta löytyi tämäkin ja viimeisin thrash-flirtti oli se, kun vein seiskaluokalla albumilta löytyvän ”Indiansin” koulun levyraatiin. Tämän jälkeen sinne vietiin vain psychobillya tai novelty-kuriositeetteja, joiden tarkoituksena oli hämmentää muita. Scott Ian kertoo hauskasti kirjassa, miten tuottajaksi valittu Eddie Kramer yritti tehdä väkisin albumista Def Leppardin Hysterian kuuloisen tunkemalla sen täyteen kaikua ja delayta. Sen version haluaisin kuulla. Joka tapauksessa julkaistu Among… edustaa sitä, mitä ajattelen Anthraxin ytimeltään olevan: kasarithrashia. Levy on tasaisen kova sikäli, että se on tyylillisesti yhtenäinen eikä sisällä täytettä. Jo mainittu ”Indians” on aina viehättänyt, mutta kyllä esimerkiksi ”Caught in a mosh”, ”I am the law”, ”One world” ja ”A Skeleton in the closet” ovat mainitsemisen arvoisia.

State of Euphoria (1988) oli Scott Ianin mukaan hätäpaska. Se piti saada purkkiin vauhdilla, jotta päästiin kiertueelle Iron Maidenin kanssa. Joka tapauksessa yhtye oli tunnettu. Merkittävä ongelma oli laulaja Joey Belladonnan jatkuva bailaaminen, tai ainakin se alkoi jurppia Iania. Tässä vaiheessa Belladonna kuitenkin jatkoi yhtyeessä. Minua yhtye ei 80-luvun lopulla enää liikuttanut. Levyllä on yksi yhtyeen tunnetuimmista raidoista, ”Antisocial”, joka on alkujaan ranskalaisen Trustin kappale. Se on jäänyt mieleen omista teinivuosista, mutta muuten levyn sisältö ei ole jättänyt muistijälkeä. Nyt se kuulostaa sopivalta taustamusiikilta, jolle on kuitenkin kiinnostavampia vaihtoehtoja.

Persistence of Time (1990) on jonkinlainen vedenjakaja. Tässä vaiheessa Ian oli eronnut vaimostaan ja ehkä kasvanut bändin toimintaa leimaavan räkänokkavaiheen yli. Hän kirjoitti tekstejä tosissaan tai tosikkomaisesti mutta ainakin henkilökohtaiseen sävyyn, eikä hän pitänyt siitä, miten Belladonna lauloi ne. Soundimaailma on ihan kohdallaan ja muutenkin levy on muodollisesti pätevä. En kuitenkaan jaksa innostua kunnolla, paitsi silloin kun yhtye koveroi Joe Jacksonin kappaleen ”Got the time”, sillä se on nopeampaa ja eloisampaa soittoa kuin suurina annoksina minua puuduttava normi-Anthrax. Vertailussa alkuperäiseen Joe vetää pidemmän korren.

Sound of White Noise (1993) on aikaa, jolloin Anthrax oli oikeasti iso, eikä vain Seinäjoella. Se oli siirtynyt Elektralle ja saanut muhkean ennakon. Samalla päätäntävalta siirtyi levy-yhtiön jätkille ja muijille. Myös Belladonnasta oli hankkiuduttu eroon ja uudeksi laulajaksi tuli Armored Saintissa vaikuttanut John Bush. Levyn sisältöä pidetään kohtuullisessa arvossa. Soundgardenin ja Alice in Chainsin suuntaan kumartuva ”Only” oli ensimmäinen singlelohkaisu. Levy-yhtiö vaati, että toisena on balladimainen ”Black lodge”. Yhtye olisi halunnut julkaista ”Room for one moren”, mutta se tuli vasta kolmantena. Levy ei kuulosta viiden vuoden takaiselta pernarutolta, vaan joltain toiselta, asiallisesti jytisevältä, aikansa äänimaailman sisäistäneeltä totiselta metallibändiltä. Listamenestys oli parempaa kuin millään muulla yhtyeen levyllä. Vuoden 2001 remasteroidulta painokselta löytyy bonuksia, joiden joukossa on yhtyeen totaalisen epäonnistunut versio The Smithsin kappaleesta ”London”. Itse en kovin aktiivisesti tule tätäkään muodollisesti pätevää levyä kuuntelemaan, vaikka ”C11H12N2O2SNa” (tiopentaalin kemiallinen kaava) rokkaa poikkeuksellisen hyvin ollakseen Anthraxia.

Stomp 442 (1995) aloitti alamäen ja huonon onnen yhdistelmän. Elektra julkaisi levyn, mutta ei markkinoinut. Yhtiötä ei bändi enää kiinnostanut. Kenties siksi myös keikkapaikat olivat vain puolillaan, mikä tarkoitti tappiollista kiertämistä. Itse levy sai kielteisiä arvioita, joskaan ei kaikilta. Triviannälkäisten täytyy tietää, että tämä on ensimmäinen Anthrax-levy, jolla kitaristi Dan Spitz ei soita ja ainoa, jonka kannessa ei ole Anthraxin logoa. Teoksen sisältö ei kuulosta yhtään hassummalta metallilta. Wikipedian yksi genrelistauksista, groove metal, tuntuu osuvalta. Yhtye lähti Elektralta.

Volume 8: The Threat is Real (1998) jatkoi huonoa tsägää tai osaamattomuutta. Edellisen myynnillä ei ollut helppoa saada megasopimusta. Ja kun joku sopimus tuli ja levy valmistui, yhtiö alkoi olla konkurssivalmis. Tämä tarkoitti, ettei levyä ollut markkinoilla. Ne, jotka sen kuulivat, eivät juurikaan kehuneet. Minusta teos jytisee railakkaasti ensisekunneista alkaen ja esimerkiksi ”Born again idiot” on yhtyeen parhaimmistoa. Se, missä vaiheessa aggressiivinen isku kasvoihin muuttuu puuduttavaksi, on sitten makuasia. Arvostelijoiden mukaan nopeasti, mutta oma suhtautumiseni on hieman suopeampi. Vierailijoina albumilla on pari Panteran kaveria, Phil Anselmo ja Dimebag Darrell. Tähän aikaan bändit kiersivät yhdessä ja kirjassa Ian kuvaa, miten Dimebag opetti hänet ryyppäämään.

We’ve Come for You All (2003) ilmestyi viiden vuoden kuluttua edellisestä. Tässä vaiheessa julkaisijana oli Sanctuary, joka sulautui Universaliin, jossa Ianin mukaan ei enää kiinnostuttu levyn markkinoinnista. Kirjassa tärkeämpää tässä kohdassa on Ianin kolmas pitkä suhde, tällä kerralla Meatloafin tyttären kanssa. Itse levy on aika tehokasta rytinää ja suhtaudun siihen yllättävän myönteisesti sunnuntai-aamuna. Vastaanotto oli vaihteleva, mutta levy sai myös selvästi kehuvia arvioita. Yksi vierailijoista on The Whon Roger Daltrey.

Worship Music (2011) tuo taas takaisin Joey Belladonnan. John Bush ei enää hoida vokaaliosuuksia. Levyn vastaanotto oli taas vaihteleva: toiset tykkää, toiset ei. Itse en tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Anthrax on metalliskenessä liian kilttiä ollakseen minua viehättävää ja toisaalta liian metallia istuakseen täydellisesti musamakuuni. Se putoaa väleihin. Siksi näistä levyistä on vaikea kirjoittaa mitään kovin syvällistä. Minulle tämä on ihan hyvin tehtyä taustamusaa, jonka parissa viihtyy tovin mutta myös puutuu nopeasti.

For All Kings (2016) on toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy. Se ei saanut erityistä hehkutusta osakseen, mutta ei tyrmäystäkään. Jostain syystä mieleeni tulee välillä Queens of the Stone Age, mutta se vertailu ei ole Anthraxille edullinen.

Tiesin jo aloittaessa, että studioalbumien kuuntelu on vain taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Sen suurempaa Anthrax-fania minusta ei kuoriutunut tässä prosessissa. Kirja oli viihtyisämpi kuin yhtyeen musiikki, mutta se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ja diggailisikin pitkän uran tehneen legendan kokonaisuutta ja satunnaisia biisejä.

Laitetaan kuitenkin diggailu mittasuhteisiin. Kirjan alkupuolella mainitaan pari kertaa W.A.S.P ja Blackie Lawless, jolle pottuillaan ilman mitään kunnioitusta. Sori vaan Ian, Anthrax ei ole tehnyt yhtään W.A.S.P:in debyytin tasoista levyä eikä bändillä ole yhtään biisiä, joka yltäisi lähellekään ”I Wanna be somebodyn” riemua.

Kaksi olennaista seikkaa on vielä mainitsematta.

Ensinnäkin Anthrax oli räppimetallin pioneeri ja sikäli nu-metalin edelläkävijä, halusi tai ei. Yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä on räppimetalli ”I’m the man”, joka piti tehdä Beastie Boysin kanssa, mutta lopulta toteutui Anthraxin omana. Myöhemmin bändi teki koverin Public Enemyn kappaleesta ”Bring the noise” hyödyntäen PE:n alkuperäiset vokaalit. Nämä olivat kaupallisia menestyksiä, jotka eri aikoina saivat yhtyeen uran nousukiitoon. Itse en biiseistä perusta, mutta omana aikanaan ne olivat uutta ja erilaista.

Toiseksi yhtye on kunnostautunut erikoisten kovereiden parissa. Jo mainitut Joe Jackson ja The Smiths eivät kuulu ihan jokaisen metallibändin repertuaariin. Paljon muitakin kovereita yhtyeellä on odotetuista (Thin Lizzy, Ramones) yllättäviin (Radiohead, Hüsker Dü). Tästä lähtien jos musavisassa pitää arvata metallista koveria soittava yhtye, niin tiedon puuttuessa Anthrax tulee olemaan vastaukseni.