Minulla
on sellainen mielikuva, että The Thermals voisi olla suosikkini 2000-luvun
amerikkalaisista indien ja punkin välimaastoon sijoittuvista yhtyeistä.
Se on melodista, hyökkäävää, koskettavaa
ja innostavaa. On harvinaista saada nämä kaikki samaan pakettiin. Hyllyyn on
ilmestynyt kolme levyä, mutta bändin tuotannon kokonaisuus ei ole hallussa.
Otetaan haltuun. On vain sattumaa, että kuuntelurupeama asettuu ajallisesti
lähelle Wipersin tuotannosta kirjoittamisen kanssa, mutta ne tulevat samasta
kaupungista, Seattlen naapurissa sijaitsevasta Portlandista.
More Parts Per Million (2003) on käytännössä
yhtyeen massasta erottuvan vokalistin ja kitaristin Hutch Harrisin soololevy,
sillä hän soittaa kaikki levyllä kuultavat instrumentit. Silti albumi kuulostaa
tutulta The Thermalsilta. Sillä erotuksella, että tämä on lo-fi. Levyn
äänittäminen maksoi huikeat 60 dollaria ja sen julkaisi Sub Pop. Albumilla on
hienoja biisejä, mutta bändi ei varsinaisesti tarvitse lo-fi-estetiikkaa. 13
biisiä ja alle puoli tuntia. Mainio debyytti, jolla ei ole aikaa hidastella
mutta sieltä löytyy melodioita. Testaa vaikka ”I know the pattern” ”No culture
icons” tai ”Time to lose”.
Fuckin A (2004) on trion bändilevy, joka
on soundillisesti parempi ja (bändin sisäisessä vertailussa) yleisotteeltaan
asteen maltillisempi. Se kuulostaa hyvältä läpikotaisin, mutta sen ongelmana on
yksittäisten täysosumien puute. Kenties siksi se ei vieraile soittimessani
kovin usein, vaan viettää enemmän aikaa hyllyssä.
The Body, The Blood, The Machine (2006)
löytyy hyllystäni ja tasaisin väliajoin soittimestani. Se on teemalevy
pariskunnasta, joka pakenee fasistikristittyjen hallitsemista Yhdysvalloista.
Jos The Thermals olisi maailman suurin ja tunnetuin, niin uskontotieteen
opiskelijat tekisivät seminaaritöitä albumin lyriikoista. Mutta se on vain
marginaalinen bändi. Levyn aloittaa yhtyeen hienoin biisi, ”Here’s your
future”, joka yhdistää loistavasti hyökkäävän punkin, melodiat ja
Pixies-kitarat. Pelkästään tämän kappaleen vuoksi olen pitänyt yhtyettä
arvossa. Levy on kokonaisuutena edeltäjäänsä onnistuneempi. Se tekee saman
mutta paremmin. Se hengittää ja sisältää vaihtelua ja toimivia sävellyksiä
(esimerkiksi ”A Pillar of salt”). Tosin biisimateriaalissa on taas mukana annos
keskinkertaisuutta. Vaikka aikaisemmat levyt saivat myönteisiä arvioita, tämä
sai kriitikoilta huomattavasti enemmän kiitosta. Mistään megamenestyksestä ei
kuitenkaan ole kyse. Se kipusi sijalle 186 Pitchforkin top 200 listalla
2000-luvun levyt. AllMusicin arvioitsija muistuttaa, että Harrisin ääni tuo
välillä mieleen Roky Ericksonin. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta se on
täysin totta. Yksi syy lisää pitää bändistä.
Now We Can See (2009) on jo selvästi
popimpi levy. Muutos on tapahtunut asteittain, mutta tässä ei enää ole samaa
aggressiivisuutta. Silti kyse on olennaisilta osiltaan samasta yhtyeestä.
Melodiataju ei ole kadonnut minnekään, mutta kohderyhmänä tuntuisi olevan
nuorempi ja valtavirtaisempi yleisö. Tässä vaiheessa tulee mieleen esimerkiksi
The Living End (josta pidän paljon), vaikka läskibasso ei The Thermalsilla
lätisekään. Arviot olivat myönteisiä ja käväisi teos Billboardillakin, mutta
viime vuosina en ole kuullut ihmisten puhuvan levystä. Voi olla, että en vain
liiku piireissä. Jos radioystävällisyys ja potentiaali kimppahoilotukseen eivät
kuulosta luotaantyöntäviltä elementeiltä, tämä saattaa viehättää paljonkin,
mutta vallankumoukselliseksi levyä ei voi sanoa. Avaus-/nimiraita tiivistää
levyn ja on sen parhaimmistoa.
Personal Life (2010) tuli kuunneltua
ohimennen ilmestyessään. Nyt ostin sen alennuksesta cd-formaatissa kuudella
eurolla. Levy jatkaa aika lailla edeltäjänsä linjaa. Se menestyi hieman
paremmin listoilla, mutta arviot olivat hitusen penseämpiä. Poikkeuksena
AllMusicin arvioitsija, joka lyttäsi edellisen ja piti tätä tervetulleena
paluuna yhtyeen varhaisvaihetta leimanneeseen kondikseen. Itse levy alkaa
hienolla anthemilla ”I’m gonna change your life” ja kolmantena on videonakin
huomiota kerännyt indiepoppi ”Never listen to me”. Nämä ovat mielestäni parhaat
raidat. Tällä levyllä seesteinen pop toimii ilman tunnetta siitä, että musiikki
olisi suunnattu (ensisijaisesti) teineille. Kenties sopiva vertailukohta on
Weezer.
Desperate Ground (2013) jatkaa yhtyeen alamäkeä,
jos keskimääräisiä kriitikoita on uskominen. Tosin on niitäkin, jotka näkevät
tässä paluun yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn asenteeseen. Levy alkaa
raikkaasti surisevalla ja iskevällä punkilla ”Born to kill” eikä sen jälkeen
ole paluuta. Teos etenee vauhdilla hamaan loppuunsa saakka alle puolessa
tunnissa. Ehkä on niin, että mikä tahansa yhtyeen levy kuulostaa hyvältä, kun
muistaa pitää pari päivää taukoa. Ote tässä on hitusen punkimpi kuin parilla
edeltäjällään.
We Disappear (2016) ei juurikaan poikkea
edeltäjästään. Ehkä ote on taas hitusen popimpi, mutta uusia temppuja ei tämä
koira ole oppinut. Siksi teos tuntuu jokseenkin turhalta vanhan toistolta,
varsinkin kun yksittäiset biisit eivät nouse selkeästi bändin aikaisemman
tuotannon yläpuolelle. Uusille kuuntelijoille levy voi toki toimia
sisäänheittäjänä, jonka avulla löydetään yhtyeen parhaat.
Jos
The Thermals olisi ollut olemassa myöhäisteiniaikanani, se olisi
todennäköisesti ollut levylautasellani ja auton kasettisoittimessa jatkuvasti.
Nyt siitä innostuminen vaatii paikoitellen eläytymistä eri ikään ja
elämänvaiheeseen. Silti se on mainio bändi. Se liikkuu kehon myötämielisesti
liikkeelle saavan punkin ja Pixiesinsä kuunnelleen popin välimaastossa,
vaihdellen painopistettä albumista toiseen. Ja ”Here’s your future” kuuluu suosikkibiisieni
joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti