Jos
1990-luvulla kuunteli grungea, niin saattoi tutustua myös muutamiin oikeasti
kiinnostaviin bändeihin. Moni menestynyt genreen liitetty artisti teki minusta
tavattomaan tylsää musiikkia. Pidin erityisesti Nirvanasta ja Mudhoneysta,
mutta en välittänyt ollenkaan Alice in Chainsista, Pearl Jamista ja Stone
Temple Pilotsista. Soundgarden kallistui enemmän jälkimmäisten suuntaan.
Samalla
tuli onneksi tutustuttua räävittömämpiin, hullumpiin ja taiteellisesti
anarkistisempiin bändeihin. Ne keikkuivat onnistumisten ja epäonnistumisten
aidalla, sattumanvaraisesti putoillen puolelle tai toiselle, mutta ne eivät
olleet koskaan tylsiä. Esimerkki tällaisesta on Butthole Surfers. Toinen on
Alice Donut, jota voisi kuvata psykedelian, grungen ja punkin ja vähän hevinkin
risteymäksi, jossa yhdistyy vinksahtanut musiikki ja vinksahtanut, paikoin
epäkorrekti lyriikka. Tai kuten AllMusic-sivusto kuvailee: ”just plain
wackiness”.
Kolumbian
yliopiston opiskelijoiden perustama Alice Donut aloitti toimintansa lähteestä
riippuen vuonna 1986 tai 1987 New Yorkissa. No, dokkarissa Freaks in Love bändi
itse sanoo vuodeksi 1987. Yhteen nimi oli aluksi Alice doesn’t live here
anymore -elokuvasta tai ehkä pikemminkin sen televisioversiosta muokattu Alice
Donut Liver Henry Moore. Koska se oli liian pitkä keikkamainokseen, nimi
lyhentyi muotoon Alice Donut.
Yhtye
liittyy grungeen vain mielikuvissani: se levytti enimmäkseen punkkia julkaisevalle
Alternative Tentacles -yhtiölle, mutta kuulosti välillä grungebändien etäiseltä
sukulaiselta. Oikeasti yhtyeen esikuvia olivat Minutemenin, Pere Ubun, Meat
Puppetsin ja Hüsker Dün kaltaiset bändit. Sen signasi Dead Kennedysin Jello
Biafra, DK-basisti Klaus Flouriden suosituksesta.
Yhtyeelle
omaleimaista on soittajien kirjavuus. Rumpalilla on tausta jatsissa, mutta
hänen ensimmäinen soittimensa on vetopasuuna. 1990-luvulla tulleella uudella
basistilla on koulutus klassisessa kitarassa. Alkuperäinen kitaristi otettiin
kantriyhtyeestä.
Tunnen
bändin tuotannon kohtalaisen hyvin, joten ihan umpimetsää ei ole vastassa.
Donut Comes Alive (1988) on raakile.
Siinä tulee kyllä esiin bändin kantavat voimat, laulaja Tomas Antonan
omaperäinen (toisia ärsyttävä) ääni (joka toisinaan muistuttaa Jello Biafraa)
ja rumpali/pasunisti Stephen Mosesin melko tunnistettava soittotyyli. Jo tässä
on esillä bändille ominaiset tempovaihtelut ja kaikenlainen zappamaisuus ilman
Zappassa ärsyttävää alleviivausta. Muutamia todella hienoja biisejä on mukana,
esimerkiksi ”American lips” (jota jo Donutin esiaste The Sea Beasts soitteli keikoillaan), ja ”Tipper Gore” on aika
vetävä, mutta valmis ei Alice Donut vielä tässä vaiheessa ole. 7/10
Bucketfulls of Sickness and Horror
in an Otherwise Meaningless Life (1989) on loistava
otsikko. Itse albumiin olen suhtautunut aina epäillen, koska ajattelin bändin
puhjenneen kukkaansa vasta 1990-luvulla. Nyt on hienoa huomata, että tässä on aika
mainio vaikka jossain määrin kypsyyttänsä vasta lähestyvän bändin teos. ”Sinead
O’Connor on TV” on toimivaa melodista poppia, ”Dorothy” voisi mahtua yhtyeen
parhaiden kokoelmalle, jos tilaa annettaisiin riittävästi. Albumilla on
kuitenkin yksi yhtyeen keskeisimmistä ja parhaimmista biiseistä ”Egg”. Yhtyeen
huumorista kertovat biisien nimet ”Testosterone gone wild” ja ”My life is a
mediocre piece of shit”. Tyylillisesti tämä on bändin tuotoksista lähimpänä
punkkia ja kauimpana metallista ja psykedeliasta. Ajan kanssa saatan nostaa
tämän yhä korkeammalle yhtyeen tuotannossa, mutta kun on muodostanut mielikuvan
yhtyeestä, niin tämä vastaa sitä vain osittain. 8/10
Mule (1990) alkaa rienaavalla raidalla
”Mother of Christ”. Toinen albumin tunnettu biisi on ehkä hauskempi, muttei
vähemmän räävitön ”Big ass”. Levyllä on verrattain hyviä biisejä, kuten edellä
mainitut, ”Bottom of the chain”, liki-akustinen ”Tiny ugly world” ja Soundgardenin
riffittelyn mieleen tuova ”J Train Downtown: A nest of murder”, mutta soundit
ovat ohuet. Jostain tämä on vinyylihyllyyni tiensä löytänyt, mutta ihan joka
viikko sitä ei tule soittimeen laitettua. Jälkeenpäin tulkittuna yhtye kulkee
kohti kypsää kauttansa, mutta tämä jää majailemaan puolimatkan krouviin. Spotifyn
versiossa on bonuksena ratkiriemukas ja lyriikoiltaan vinksahtaneeksi muutettu
versio The Angelsin kappaleesta ”My boyfriend’s back”. Tässä vaiheessa yhtye
tarvitsi kiertueilleen uuden kitaristin vakiokitaristin päivätöiden vuosi.
Ilmoituksessa garage-punk-yhtye etsi kitaristia, vaikutteenaan Alice Donut. 8/10
Revenge Fantasies of the Impotent (1990)
tuli ostettua käytettynä vinyylinä ennen 1990-luvun puoliväliä. Teos
sävellettiin ja purkitettiin nopeasti, minkä voi aistia siitä tunteesta, ettei
lopulliseen pakettiin ole valikoitunut jäävuoren huippu vaan suunnilleen
kaikki, mitä tuli tehtyä. Levyn aloittaa yksi yhtyeen parhaista biiseistä,
”Rise to the skin”. Sitä seuraava ”My best friend’s wife” jatkaa kovaa tasoa. Sen
jälkeen on vaikea pitää tasoa, mutta kohokohtiin kuuluu ehdottomasti
vetopasuunan avulla kulkeva Black Sabbath-laina ”War pigs”, samoin kuin
jatsahtavan jammailun päälle puhutusta tarinasta koostuva kuusi ja
puoliminuuttinen ”Come up with your hands out”. Tämä on elämässäni mukana
kulkenut, itselleni tärkeä levy. AllMusicin tosikko oli toista mieltä: ”The
fourth metallic punk album from Alice Donut contains songs about mongoloid
children having sex with dogs, housewives on killing sprees, and an
instrumental rendition of Black Sabbath’s ’War Pigs’, played on the trombone.
Tasteless, witless and pointless.” 9/10
The Untidy Suicides of Your Degenerate
Children (1992) on yhtyeen kohokohta. Se on eräänlainen teemalevy
itsemurhista. Aluksi nauhoitin sen c-kasetille, kunnes tajusin, että näin
poikkeuksellinen levy on syytä olla alkuperäisenä. Välillä olen ajatellut, että
aika on kullannut muistot, mutta ainakin nyt kuunneltuna tulee mieleen vain ne
hetken, jolloin olen kuunnellut albumia autossa. Tämä on edelleen huikea teos,
josta puuttuvat heikot lenkit. Muilta Donut-levyiltä on helpompi poimia
yksittäisiä biisejä, koska niissä on aina epäonnistumisia mukana. Tämä on
kaikkein tasalaatuisin – korkeaa laatua alusta loppuun. 10/10.
Pure Acid Park (1995) tuli ostettua pian
ilmestymisen jälkeen. Palasin Intiasta vuoden 1996 alussa ja tämä löytyi
levykaupasta. Sisällöstä pomppaa heti pintaan Roky Erickson & the Aliens
-laina ”I Walked with the Zombie”. Se ei ole aivan tyypillinen Donut-raita,
vaan verrattain uskollinen alkuperäiselle. Pidän molemmista paljon, ehkä siksi,
etten vielä tuolloin tuntenut alkuperäistä. Ylipäätään levy on sovinnaisempi
kuin yhtyeen aikaisempi tuotanto. Silti se on valovuosien päässä nykyään
listoilla keikkuvien aktien sovinnaisuudesta. Aikanaan kapeakatseisimmat fanit
pitivät sitä megatuottaja Martin Bisin siivittämänä sell-outina, samaan tapaan
kuin (minusta mainiota) Butthole Surfersin Electriclarrylandia.
Tosin Bisi tuotti jo yhtyeen semi-liven (osin live ja osin studiossa tehty). Tulkinta
on erikoinen, sillä ei tästä mitään Bushia tai Creediä saa aikana, jolloin
suuret yhtiöt etsi uutta Nirvanaa. Sen sijaan mukana on soittimien laaja kirjo
pyykkilaudasta banjoon ja kazoo-pilleihin. ”Shining path” olisi voinut aikanaan
olla isokin hitti. Oma suosikkini on sitä edeltävä, sinänsä yksinkertainen
”Insane”, mutta minusta tämä on tasaisen hyvä levy, mikä on poikkeuksellinen
ilmaisu Alice Donutin kohdalla. 8,5/10
Three Sisters (2004) on paluulevy. Yhtye
oli tauolla useamman vuoden – osa bändistä palasi soittohommiin vuosituhannen
taitteessa ja levyjen ilmestymisen välinen aika on vielä pidempi. Ilmestyessään
kolme sisarta meni täysin ohi. En itse asiassa tiennyt yhtyeen olleen
aktiivinen ennen kuin aloin kaivella ensimmäistä kertaa Spotifyn sisältöä
joskus vuoden 2009 alussa. Three Sisters
on verrattain suoraa ja jopa konventionaalista kitararokkia, ainakin yhtyeen
omalla skaalalla. Se on vetävää kitararokkia, mutta siitä puuttuu aikaisemmin
yhtyettä leimannut lumo tai ”wackiness”. Esimerkiksi ”Mr. Pinkus” on
yksinkertaisesti hienoa (punk)rokkia, ei enempää eikä vähempää. Samaa voi sanoa
suurimmasta osasta levyä. Kyllä tämänkin ostaisin, jos jossain järkevänhintaisena
vinyylinä tulee vastaan. 8/10
Fuzz (2006) alkaa kappaleella ”Madonna’s
bombing Sarajevo”, jota kuuntelin Leedsissä työhuoneessa tutustuessani Spotifyn
tarjontaan. Levyllä on jokunen onnistunut suora biisi, erityisesti ”The
Unnoticed fall”. Tässä cd-aika tekee kuitenkin tepposet, sillä yli tunnin
kestävä albumi ei kanna koko kestoansa. Pieninä palasina levy menee läpi, mutta
yhtenä pötkönä siitä tulee tasapaksu. Tässä vaiheessa laulajalla ja basistilla
oli yhteisiä lapsia, joten bändi soitti levyn tiimoilta tasan yhden keikan. 7/10
Ten Glorious Animals (2009) on tätä
kirjoitettaessa tilauksessa. Spotifyssa Alice Donutin soitetuin biisi on tämän
levyn päättävä vetopasuunavetoinen Pixies-laina ”Where is my mind”. Aivan ”War
pigsin” tasoisesta tulkinnasta ei ole kyse, mutta hyvin samoilla linjoilla
mennään. ”Don’t I know” kuulostaa Pixiesiltä tai ehkä vielä enemmän Kim Dealin
jutuilta. Kokonaisuutena toistaiseksi viimeisin yhtyeen levy on vankka. Se on
tavallaan kypsyneiden soittajien teos. Siitä puuttuu nuoruuden rasavilliys,
mutta taso on korkea. Pidän tätä parhaana bändin paluun jälkeisistä albumeista.
Edes se tosiasia, että levy tehtiin palasissa ilman suurempia kasvotusten
tapahtuvaa soittoa, koska laulaja ja basisti olivat muuttaneet pois New Yorkista,
ei himmennä levyn sisältöä. 8,5/10
Kun
luen AllMusicin arvioita, alan ymmärtää, etten ehkä ole aivan tavallinen
musiikkimaultani. Minusta Alice Donut on yksinkertaisesti loistava yhtye. Se ei
sovi kaikille, mutta on suoranainen rikos, ettei bändiä ole nostettu samaan
kulttiarvoon kuin esimerkiksi Butthole Surfersia. Jello Biafran sanoin, Alice
Donut on ”the missing link between REM and the Butthole Surfers”. Jos edes
vähän kiinnostaa, mutta jostain syystä et ole aikaisemmin yhtyeelle aikaasi
suonut, niin testaa edes vuoden 1992 The
Untidy Suicides.
Yhtyeestä
kertova dokumentti Freaks in Love
saattaa löytyä tuolta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti