Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.

                                                                

Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.