Toistaiseksi
olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa,
uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa
livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua
autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä
taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut
päätökseen 22 kirjaa.
Olen
ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata
kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon
aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista,
epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan
kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli
minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.
Phil
Zuckermanin ja kumppaneiden The
Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen.
Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista,
mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta,
tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja
uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.
Peter
Guralnickin Sweet Soul Music (2006)
oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin
monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja
aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon
kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.
Jaakko
Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian
tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää
muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta
mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet
saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista
Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää.
Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.
Futiksen
arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui
Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin
kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja
-kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä
innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.
Sosiologi
Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti
lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten
voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää
ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii
erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.
Who-yhtyeen
kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka
olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua.
Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle
miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se
on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite
on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen
managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan
suhteen ristiriitaista informaatioita.
Russell
T. McCutcheonin A Modest Proposal on
Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin
on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja
vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin
näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.
Mikko
Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian
lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen
käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä
siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä
erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen
jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.
Aaron
W. Hughesin Comparison (2017) pohtii,
mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu
voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon
Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja
korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith
esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen
käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen
kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.
Stephen
Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa
tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja
erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä
oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa,
miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos
siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista
esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna
Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.
Viljami
Puustisen kokoaman haastattelukirja This
is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun
marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja
kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen
uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta
kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja
kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa
itselleni.
Runoilija
Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu
kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja
erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään
nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille
punkkareille nostalgianälkään.
Kriitikko
Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää
muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita.
Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi
pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi”
kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa
kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja
näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen
fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla,
mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.
Kirjailija
Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä.
Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai
kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista,
politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä
usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon
Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.
Juice
Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti
Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen
elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta
myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla
oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi
varatun pinon päälle.
Byung-Chul
Hanin pamfletti Psychopolitics:
Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles
Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta
”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on
uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että
rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja
muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee
paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja
kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä
psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä,
kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin
kiinnostavaa luettavaa.
Kantrilaulajien
aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei
tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä.
Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän
kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka
hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri
mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.
Robert
Verkaikin Jihadi John (2017)
käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön
radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka
Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska
hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä
laajemmin.
Stefan
Collinin Speaking of Universities
(2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin
julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia
ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille
tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on
tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin,
sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.
Edward
O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo
merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos
on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä
popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa
ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään
substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia
lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena
olentona.
Asad
Haiderin Mistaken Identity: Race and
Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun
keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi
tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan
ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin
lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka
menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa
vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin
aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä.
Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille,
joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen
eriarvoisuuden analyysia.
Tommi
Uschanovin Suuri kaalihuijaus:
Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta
kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä
tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen
tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta
muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm.
perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se
olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös
kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu
turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.
Tällaista
tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.
4 kommenttia:
Oi! Et voi tietääkään, miten imartelevaa on tulla mainituksi samassa luettelossa kuin esim. Peter Guralnick, Stefan Collini ja Pete Townshend (kaikki suuria idoleitani).
Perussuomalaisten nousua en tosiaan osannut ennakoida, mutta tapahduttuaan se oli eräänä keskeisenä motivoijana seuraavalle kirjalleni Miksi Suomi on Suomi (2012) – jossa se on kylläkin läsnä hyvin paljon epäsuoremmin ja esseistisemmin kuin se olisi ollut Kaalihuijauksessa.
Myöhemmät teoksesi odottavat vielä lukemistaan, joten olen muutaman vuoden jäljessä. Kaalihuijaus sattui sopivasti käteen divarissa matkalla mökille.
Kiintoisaa löytää huomioitasi Byung-Chul Hanin teoksesta Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017). Hyvä! Törmäsin tähän toisessa yhteydessä ja kiinnostaisi lukea lisää kommentaareja. jos satut tietämään onko joku suomalainen kirjoittaja tarttunut tähän nykyisin kai Berliinissä professorina vaikuttavaan analyytikkoon, olisi hauska tietää.
Jostain syystä huomasin Byung-Chul Haniin liittyvän kommentin vasta nyt, mutta eipä minulla ole paljon lisättävää. En ole törmännyt suomalaiseen keskusteluun hänen ajatuksistaan, mutta se ei vielä tarkoita, etteikö sitä voisi olla. En ole kovin tarkkaan seurannut edes kv-keskustelua, mutta tyypillinen suhtautuminen (ainakin tuttavapiirissä) tuntuu aika samanlaiselta kuin omani: ihmiset ovat viehättyneitä hänen ideoistaan ja näkemyksistään, mutta suhtautuminen on kuitenkin melko varauksellista.
Lähetä kommentti